torstai 11. toukokuuta 2017

87. Todellisia ystäviä

 
-Arvoisa yleisö, valkotukkainen herrasmies korotti ääntään. -Saanko pyytää huomiotanne.

Väkijoukko liikehti lähemmäksi, ja vavisten Grace näki, että paikalla oli muutamia lehtikuvaajia. Tämä oli pahempaa kuin hän oli pelännyt. Pitäisikö hänen todella paeta puheen aikana tiehensä? Mutta Malcolm piti häntä liian tiukasti käsipuolesta, aivan kuin olisi arvannut hänen aikeensa.

-Edinburghin Taideseuran puolesta haluan toivottaa teidät kaikki tervetulleiksi tämänvuotisen avoimen näyttelymme avajaisiin, herra sanoi. -Minä olen Mark Forbes ja kyseisen seuran puheenjohtaja. Järjestävänä tahona olemme hyvin iloisia siitä, että teitä on paikalla näin runsaasti. Tervetuloa!

Hän nosti lasinsa, ja kaikki muutkin nostivat ja kilistivät ja siemasivat kuohuviiniä. Gracen käsi oli niin hikinen, että hän pelkäsi lasin luistavan otteestaan. Mitä varten tätä kaikkea piti vielä pitkittää! Miksei armoniskua jo tullut!

Mutta herra Forbes ei selvästikään aikonut hätäillä päästyään taiteesta kiinnostuneen yleisön eteen. Hän esitteli Edinburghin Taideseuran hallituksen, kertoi yhdistyksen ja sen avoimien näyttelyiden historiasta ja siitä periaatteesta, jolla seura tahtoi tukea nuoria taiteilijoita.

-Tämän tähden teemme hyvää yhteistyötä Edinburghin taideakatemian kanssa, herra Forbes sanoi, ja aivan kuten Grace oli pelännytkin, nyt esiteltiin rehtori ja johtokunnan puheenjohtaja. Oliko rehtorikin täällä! Oli tietysti. Hänen häpeänsä olisi täydellinen. Huomenna hänet todennäköisesti erotettaisiin koulusta.

Tämän jälkeen herra Forbes kertoi, miten hyvin näyttelyssä palkitun teoksen tekijä oli yleensä voittonsa jälkeen menestynyt, sillä palkintona oli paitsi huomattava stipendi vaikkapa opintomatkaan käytettäväksi, myös sovittu mahdollisuus osallistua useampiin koti- ja ulkomaisiin näyttelyihin. Sitten hän selitti, millä periaatteilla jury minäkin vuonna valittiin: siihen pyrittiin aina saamaan sekä kotimaisia että ulkomaisia taiteen asiantuntijoita.

Ja kuten Grace oli pelännytkin, seuraavaksi esiteltiin jury. Toisaalta se oli karmivalla tavalla mielenkiintoista. Nuo ihmiset siis päättivät hänen maineestaan ja kunniastaan, vaikka sitä itse tietämättä!

-Juryssä on aina mukana myös ulkomaalainen jäsen, koska haluamme pitää yllä hyviä yhteyksiä Euroopan taidemaailmaan, jatkoi herra Forbes samassa. -Tänä vuonna meillä on ollut ilo saada juryyn italialainen Enrico Duchetti.

-Oh! Gracelta pääsi, kun herra Duchetti astui esiin suosionosoitusten saattelemana. Hän olikin jo ehtinyt ihmetellä, mitä varten tämä ylipäätään oli osunut paikalle.

-Herra Duchetti oli sotaan asti yksi Italian henkilökuvauksen nykyajan mestareista, kertoi herra Forbes. -Haavoituttuaan vakavasti Trenton taistelussa hän on tehnyt uraauurtavaa työtä jo useiden opiskelijasukupolvien parissa Firenzen taideakatemiassa.

Kuullessaan Firenzen nimen Grace tunsi suurta halua painua matalaksi kuin piesty koira. Miten typerä hän oli sielläkin ollut!

-Tämän vuoden näyttelyn voittajateos on valittu, sanoi herra Forbes ja piti dramaattisen tauon. -Saanko kirjekuoren. Kiitos.

Joku toinen mies, ilmeisesti usein mainittu seuran sihteeri, toi sinetöidyn kirjekuoren puheenjohtajalle. Tämä mursi sinetin ja veti esiin paperin ja pienemmän kirjekuoren.

-Tässä ovat perustelut valinnalle, ja kuoressa on voittajan nimi. Herra Forbes rykäisi ja alkoi lukea. -”Edinburghin Taideseuran ja taideakatemian asettama jury on tutustunut avoimen näyttelyn tarjontaan, joka tänä vuonna on aiempaa monipuolisempaa ja korkeatasoisempaa sisältäen sekä kuva- että veistotaidetta. On useita töitä, jotka olisivat vähintäänkin kunniamaininnan arvoisia. Varsinaisesta voitosta kilpaili kuitenkin loppuvaiheessa kaksi teosta. Molemmat ovat voimakkaasti vaikuttavia, ja molemmista näki, että taiteilija on antanut työlleen kaikkensa.”

Grace ei tajunnut puristavansa Malcolmin sormia niin lujaa, että tähän täytyi ottaa kipeää, ennen kuin tunsi serkun laskevan toisen kätensä lohduttavasti hänen olkapäälleen. Miten hän oli saattanut edes ajatella, että selviäisi tästä illasta yksin! Miten hän voisi koskaan kiittää isoäitiä ja Chrissy-tätiä ja Mary-tätiä ja kaikkia siitä, että he olivat tulleet!

-”Verratessaan näitä kahta teosta jury päätyi lopulta toteamaan, että toinen niistä on ylivoimaisesti parempi. Perusteluna mainittakoon, että tavanomainen ja perinteinen aihe on siinä käsitelty tuoreesti, jopa intohimoisesti.”

-Voihan sen niinkin sanoa, mutisi Susan, joka oli tarttunut Gracen toiseen käteen. Mary-täti, joka seisoi vähän edempänä, kääntyi ja nyökkäsi Gracelle rohkaisevasti, ja pienen hetken tytöstä tuntui hämmästyksekseen siltä, kuin äiti olisi ollut täällä häntä lohduttamassa. Hän ei ollut koskaan ajatellut, että tiukka Mary-täti voisi vaikuttaa häneen sillä tavalla.

Herra Forbes taitteli paperin ja repäisi auki pienemmän kirjekuoren.

-Tämänvuotinen avoimen näyttelyn voittajateos on…

Minä kuolen, Grace tajusi. Minä kuolen häpeästä. Se on mahdollista, vaikka olen aina kuvitellut sitä vain vertaukseksi. Miksi minä tulin! Miksen minä jäänyt kotiin!

-…nimeltään ”Ylämaalainen”, ja sen on tehnyt Grace Fleming.

Myöhemmin Grace ei saattanut käsittää, miten hän pystyi havaitsemaan yhtä aikaa niin monta asiaa. Räjähtävät suosionosoitukset ympäri salin. Lähellä herra Forbesia, aivan kuin valmiina palkintoa vastaanottamaan, seisseen Lewisin ilme, joka muuttui voitonriemuisesta epäuskoiseksi. Täysin hienoon galleriaan sopimaton intiaanikiljunta, jonka Malcolm päästi siepatessaan Gracea vyötäisistä ja nostaessa tämän ilmaan kuin pikkutytön. Mary-täti, joka syleili Chrissy-tätiä, kuin nämä olisivat olleet rakkaimmat ystävät. Susan, joka itki ja nauroi hysteerisenä. Isoäiti, joka piteli sydäntään ja jota Alan-setä tuki samalla kun Lorna kaivoi kamferipulloa isoäidin käsilaukusta.

-Onko neiti Fleming paikalla? kysyi herra Forbes katsellen ystävällisesti ympärilleen. -Pyytäisin hänet tänne eteen.

Yhtäkkiä ystävälliset kädet tuuppivat ja tönivät Gracea, niin että hän tuntui liikkuvan kuin tahdoton paketti yleisöjoukon läpi, ja sitten herra Forbes jo ojensi kättään nyökäten ja hymyillen.

Mitä varten ne tahtoivat hänet eteen! Nythän kaikki näkisivät, että hän oli se, joka oli Lewisin kuvassa!

Ja sitten Grace aivan kuin heräsi. Ei ollut mitään väliä sillä, tunnistettaisiinko hänet. Se kuva olisi vain yksi teos näyttelyssä, joka aikanaan päättyisi. Se ei leviäisi sanomalehtiin. Sitä kuvaa ei olisi näyttelyluetteloissa, joita Taideseuran sihteeri Ed Couttsin ja muutaman muun apupojan kanssa toi nyt takahuoneesta laatikoittain. Grace kohtasi Edin katseen ja vastasi tämän virnistykseen.

-Kas niin, hyvä yleisö, sanoi herra Forbes, -saanko vielä huomionne. Onneksi olkoon, neiti Fleming. Edinburghin Taideseuran puolesta haluan onnitella teitä.

Sihteeri kiiruhti taas paikalle ja antoi herra Forbesille uuden kirjekuoren ja kunniakirjan, jotka tämä ojensi Gracelle taas suosionosoitusten saattelemana. Grace niiasi, kätteli ja pelkäsi kuollakseen pudottavansa jotakin, sillä hänen kätensä ja jalkansa olivat kuin hyytelöä.

-Pyydän tähän nyt Taideseuran sihteerin, herra Gaskillin. Herra Forbes astui syrjään.

-Onnittelut myös minun puolestani, herra Gaskill sanoi ystävällisesti ja nyökkäsi Gracelle rauhoittaen. Hän ei selvästikään ollut ensimmäistä kertaa tekemisissä voitostaan järkyttyneen nuoren taiteilijan kanssa. -Jos sopii, kerron hiukan tarkemmin palkinnon valintaperusteista.

Grace koetti hengittää syvään ja keskittyä siihen, mitä sanottiin. Oliko hänen työnsä todellakin ”tuore”, ”modernisti käsitelty”, ”uudenlainen” ─ senhän piti olla vanhanaikaisella tekniikalla tehty tekele vanhanaikaisesta aiheesta! Oliko siinä ”elämänvoimaa”, ”rohkeutta”, ”intohimoa”? Todellako hän oli saanut liitettyä siihen ”toivoa” ja ”sydämenrauhaa”!

-Jury ei tiedä taiteilijoiden nimiä ennen valintaa, herra Gaskill sanoi. -Siksi meille oli suuri ilon ja hämmästyksen aihe, kun päätöksemme jälkeen selvisi, että työn on tehnyt nainen, nuori nainen ─ että saimme ensimmäisen kerran näyttelyn historiassa palkita taideakatemian ensimmäisen vuosikurssin opiskelijan.

Suosionosoitukset räjähtivät taas ilmoille. Grace tunsi yhtäkkiä voittamatonta halua juosta tiehensä. Hän alkaisi kohta itkeä, ja se olisi aivan hirvittävän noloa. Tämä oli liikaa. Liikaa kaiken sen jälkeen, mitä hän oli pelännyt!

-Ehkä te haluatte sanoa muutaman sanan, neiti Fleming? sanoi herra Gaskill samassa ja nyökkäsi taas ystävällisesti.

Gracen ei auttanut muu kuin rykäistä ja astua hiukan eteenpäin.

-Minä… tahdon kiittää Edinburghin Taideseuraa tästä täydellisenä yllätyksenä tulleesta palkinnosta, hän aloitti hiukan takellellen. Sitten hän nosti päänsä pystympään. -Tahdon myös kiittää taideakatemiaa siitä opista, jota olen ehtinyt jo kuluvan ensimmäisen lukuvuoden aikana saada.

Hän epäröi.

-En aikonut ensiksi osallistua näyttelyyn ollenkaan. Mutta sitten sain työhön aiheen, joka…

Ei, hänen äänensä ei saanut sortua nyt! Miten isä sen teki sodan muistopatsaalla? Miten Archie sen teki hopeahäissä? Hänen piti tehdä samoin ja hillitä itsensä!

-Sain aiheen, joka kosketti sydäntäni, Grace jatkoi kuuluvammin. -Se liittyi uskollisuuteen, rakkauteen ja toisen ihmisen kunnioittamiseen, ja olen todella iloinen kuullessani, että arvoisa jury on todella nähnyt työssäni sen, mitä halusin tuoda esiin.

Hän huomasi, miten pari sanomalehtimiestä painoi päänsä yhteen ja kuiskaili keskenään. Nimi Fleming oli selvästi saanut nämä heräämään ja yhdistelemään asioita.

-Minulta on jo kysytty, kuka on tuo ylämaalainen, Grace jatkoi reippaasti ja aivan kuin vahingossa vilkaisi Lewis Willowsiin, joka oli kasvoiltaan harmaana vetäytynyt kauemmas yleisön joukkoon. -Minä en tiedä. En ole käyttänyt mallia. Kuva on muistumaa lapsuudestani, niistä tarinoista, joiden parissa olen kasvanut. Ja samalla se on ennustus tulevaisuudesta. Kuten serkkuni äsken sanoi ─ hän hymyili Malcolmille, joka näytti olevan parhaillaan halkeamassa ylpeydestä ─ ehkä minä tulen joskus tietämään, kuka se on. Kiitos.

Ja ennen kuin kukaan ehti estää, Grace oli pujahtanut ihmisjoukkoon ja sukulaistensa turviin.

Mutta suosionosoitukset vyöryivät jälleen hänen ylitseen kuin meren aallot, ja yhtäkkiä häneen taas tartuttiin joka puolelta, häntä syleiltiin, käteltiin, temmottiin sinne ja tänne. Häntä valokuvattiin taulunsa vieressä, ja häntä valokuvattiin kädessään näyttelyluettelo, jonka kannessa hänen maalaamansa taulu oli, ja häntä valokuvattiin juryn kanssa, ja häntä valokuvattiin Taideseuran johtokunnan kanssa.

Ja sitten häntä haastateltiin, ja aivan kuten Grace oli arvellutkin, toimittajat tahtoivat varmistaa tietyt sukulaisuussuhteet ja sen, oliko Kirjeitä rakastetulle inspiroinut voittajataulua.

-On, Grace sanoi suoraan. -Se elämän kauneus, mitä veljeni kirja kuvaa, toivoakseni välittyy myös minun työstäni.

Jossakin vaiheessa herra Duchetti oli taas hänen seurassaan.

-Kas niin, signorina, mies sanoi hymyillen, -olenpa iloinen, että teimme niin hyvän valinnan.

-Oliko se toinen taulu, joka kisasi loppuun asti… Grace sopersi, vaikka tiesi, ettei hänen olisi pitänyt kysyä.

-Minä sanoin kokouksessa, kuten sanoin äsken teille: hän on katkera, hän ei tee työtä intohimolla vaan kostaakseen. Se näkyy kuvasta. Hänestä ei kuulla pitkään. Teistä kuullaan.

-Sitä ei voi tietää!

-Minä tiedän. Herra Duchetti tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä kevyesti. -Lähdin tähän tehtävään vastahakoisesti, signorina ─ matkustaa nyt maan ääriin nähdäkseen ehkä hyvin surkeita aloittelevien tuhertajien töitä ─ mutta olen iloinen, todella iloinen, että tulin. Ja olen iloinen, että sain olla valitsemassa juuri teitä voittajaksi. Olisin halunnut ostaa työnne, mutta se oli ikävä kyllä jo varattu. Joku oli tarjonnut sellaisen summan, etten minä vaatimattomalla opettajan palkallani voinut lähteä kilpasille.

-Niinkö? Grace kysyi hämmentyneenä. Samassa hän tajusi, että Susan ja muut apulaiset olivat kiireellä vaihtamassa tauluihin täydellisiä tekijätietoja, ja samalla muutamien nimikyltteihin liimattiin punainen tarralappu. Sellainen oli ”Ylämaalaisen” kyltissä, mutta myös ”Seireenin”. Parempi niin! Jos jälkimmäinen päätyisi yksityiskokoelmaan, se ei tulisi koskaan enää häntä vastaan, kun tämän näyttelyn ovet jonkun viikon päästä sulkeutuisivat.

-Kas niin, sanoi herra Duchetti, -en saa pidätellä teitä enempää, teillä on monta ottajaa tänä iltana! Välittäkää äidillenne lämpimät terveiseni. Isällenne myös. Hän on monella tavalla onnekas mies.

-Kiitos, minä kerron kyllä! Grace vakuutti kyyneleet silmissä.

Sitten hänen piti jo kääntyä kohti taideakatemian rehtoria, joka tarttui molemmin käsin hänen käteensä ja puristi sitä.

-Sydämelliset onnittelut, neiti Fleming. Olette kunniaksi koko koululle. Oletteko jo päättänyt, miten käytätte stipendinne?

-Minäkö ─ en, Grace mutisi ja vilkaisi kirjekuorta, jota yhä puristi kunniakirjan kanssa kainalossaan. -En edes tiedä, miten suuri se on.

Rehtori naurahti.

-Tarpeeksi suuri, jotta siitä on hyötyä, sen verran tiedän, hän sanoi hymyillen. Sitten hän vakavoitui. -Neiti Fleming, olen hyvin pahoillani kaikesta siitä, mitä olette joutunut tämän talven aikana kokemaan. Jos olisin tiennyt…

Ja hän katsoi suoraan ”Seireeniin”.

-Minä en tarkoittanut ─ minä en tiennyt ─ minulla ei ollut aavistustakaan… Grace huohotti kauhistuneena. Nytkö Lewis tekisi viimeisen ilkitekonsa, nytkö hän saisi harmia!

-Minä tiedän sen, neiti Fleming. Ja toivon hartaasti, että olisitte itse tullut puhumaan kanssani. Rehtori rypisti kulmiaan. -Älkää toiste leikkikö sankaria. Minun johtamassani oppilaitoksessa ei nuorten naisten tarvitse todellakaan joutua kokemaan sellaista kohtelua.

Grace ei tohtinut sanoa mitään, koska pelkäsi alkavansa nikotella pelkästä hämmennyksestä.

-Toivottavasti teitä lohduttaa tieto siitä, että irtisanon herra Willowsin huomisaamuna. Hoidan itse hänen kesäkuun tuntinsa, ja hän saa lähteä ilman suosituksia. Rehtori näytti ankaralta. -Pidän myös huolen siitä, että ainakaan Taideseuran kautta hän ei saa jatkossa stipendejä. Jos mies on olevinaan taiteilija, hänen on kyettävä siihen kunniallisin keinoin!

-Mutta miten… miten te… kuka kertoi? Grace sai soperretuksi.

-Teillä on hyviä ystäviä, neiti Fleming. Nyt rehtori hymyili vähän. -Olkaa kiitollisia heistä. Huolehdin itse siitä, että teidän taidehistorian tehtävänne tarkastetaan uudelleen ja arvioidaan asianmukaisesti lopullista arvosanaa varten. Ja nyt, mukavaa iltaa, minä jätän teidät seuraavalle ihailijallenne.

”Seuraava ihailija” oli taas toimittaja, ja kun Grace pääsi irti tästä, häneen tarttui eräs Taideseuran johtokunnan jäsen. Mutta vihdoin väkimäärä alkoi galleriassa vähentyä, ja Grace näki Susanin kokoavan tarjottimelle likaisia kuohuviinilaseja, joita oli jätetty sinne tänne, epäkunnioittavasti veistosten jalustoillekin.

-Susan! Grace tarttui tätä käsivarresta. -Menitkö sinä sittenkin rehtorin puheille!

-Rehtorin? En tietystikään!

-Miten hän sitten… Grace puhui niin nopeasti, että sanat kompastelivat toisiinsa. -Miten hän tiesi Lewisista, ja miten hän tiesi kaikesta, Lewis saa potkut huomenna, eikä hän saa enää stipendejä…

-Fleming, lakkaa lörpöttämästä, sanoi Susan ankarasti. -Mitä sinä puhut? Tietääkö rehtori?

-Etkö sinä muka kertonut?

-Minusta voidaan sanoa monenlaista, mutta minä en petä ystävääni! Sinähän kielsit kertomasta.

-Mutta mistä hän sitten ─ kuka sitten ─ Hope tai Emily eivät tiedä…

-Eivätkä he taatusti olisi nähneet sellaista vaivaa sinun hyväksesi, huomautti Susan kuivasti. Sitten hän vilkaisi Gracen olkapään yli. -Mutta ehkä joku näki.

Grace kääntyi. Edward Coutts oli lähellä ulko-ovea järjestämässä pöydälle siisteihin pinoihin näyttelyluetteloita, jotka nyt olivat jokaisen galleriaan saapuvan vieraan ostettavissa, ja joiden kannessa oli värivalokuva ”Ylämaalaisesta”.

-Ed? Grace astui lähemmäksi. -Menitkö sinä puhumaan rehtorille… minusta…?

Ed parka lehahti hehkuvan punaiseksi ja pudotti kädestään pinon luetteloita.

-Tietysti menin, hän mutisi poimiessaan niitä ylös. -Enhän minä voinut vain seisoa kädet pitkin kylkiä ja katsoa, miten sinua kohdeltiin! Se roisto! Jos minä olisin vain tiennyt aiemmin…

Ja Edin suu puristui viivaksi, joka sai Gracen ajattelemaan Malcolmin uhkauksia syrjäkujasta.

- Minä… en tohtinut itse puhua, tyttö sanoi epävarmasti. -Teinhän minäkin väärin, kun…

-Rehtori oli hyvin ymmärtäväinen. Edward katsoi äkkiä Gracea silmiin. -Minä kerroin nimittäin kaiken, mitään pois jättämättä. Sen tähden, ettet sinä saisi tunnontuskia. Rehtori hermostui aika tavalla Willowsia kohtaan. Ja minä kerroin taulustakin ja siitä, miten Willows oli hyväksikäyttänyt sinua. Se oli viimeinen niitti. Luulin jo, että rehtori ampuu viestintuojan eikä syyllistä, niin hirveästi hän suuttui.

Grace räpytteli silmiään.

-Kiitos, hän sanoi hiljaa ja ojensi kätensä. -Kiitos, Ed. Sinä olet tosi ystävä.

-Minä olen mielelläni sinun ystäväsi, Ed sanoi tarttuessaan hänen käteensä ja iski silmää.

Kyyneliään nieleskellen Grace pujotteli jäljellä olevien vieraiden lomitse etsimään seuruettaan, kun joku tarttui häntä äkkiä kipeästi kyynärpäästä.

-Toivottavasti olet nyt tyytyväinen, Lewis Willows sähähti tytön korvaan. -Ketä juryn jäsentä sinä ilahdutit voiton saadaksesi, sitä italiaanoako, jonka kanssa niin pitkään puhuit?

-Laske irti, Grace sanoi terävästi.

-Sinä sait palkinnon pelkästään sen typerän runokirjan tähden, josta nyt joka puolella kohutaan, Lewis jatkoi matalasti. -Flemingin nimi on nyt muka kaiken laadun tae!

Grace riuhtaisi itsensä miehen otteesta.

-Koeta päättää, hän kehotti, -sainko minä palkinnon nimeni takia vai hurmaamalla jonkun juryn jäsenen! Molemmista syistä tuskin sentään voitin. Varsinkin, kun jury ei tiedä tekijöiden nimiä ennen valintaa.

Lewis tuhahti halveksivasti.

-Siinähän viisastelet, hän mutisi. -Tiedoksesi vain, että tein sinusta kaksi taulua. Sen ensimmäisen minä aioin tänne tuoda. Siinä kuvasin sinut niin suloisena kuin miksi sinut kuvittelin. Mutta kun joulun jälkeen ilmoitit heittäväsi minut sivuun kuin rukkasen, aivan kuin sinulla olisi valta päättää sellaisista asioista, mokoma seireeni…

-Lewis, Grace sanoi yhtäkkiä vakavana, -mistä lähtien me olemme olleet vihamiehiä? Minä en tahdo mitään sellaista. Minä luulin, että me olemme ystäviä.

-Minä en tarvitse ystäviä, Lewis sanoi ja katsoi Graceen kylmästi. -Minä tarvitsen rahaa ja mainetta.

-Saithan sinä taulusi myydyksi, huomautti Grace pahoillaan.

-Mitättömään hintaan! Jos olisin voittanut…

-Sinä melkein voitit, sanoi Grace suoraan ja katsoi miehen tummiin silmiin. -Minä en tiedä, millainen se sinun ensimmäinen taulusi oli. Mutta jos teit sen toisella mielellä, et katkeruus ja kosto sydämessäsi, ehkä sinun olisi kannattanut ilmoittaa näyttelyyn se eikä tätä. Silloin olisit voittanut.

Ja jäämättä enää kuulemaan miehen vastausta hän kääntyi ja haki vihdoinkin käsiinsä isoäidin, jolle oli jostakin hankittu tuoli salin seinustalle.

-No niin, sankaritar, sanoi Alan-setä, -joko me pian voimme alkaa lähteä, vai annatko vielä monta haastattelua? Hyvä anoppini tässä valittaa kovasti polviaan.

-Tuon sinä keksit, isoäiti huudahti moittien. -Minä en valita mitään! Minä nautin Gracen puolesta.

Ja hän ojensi kätensä, veti Gracen luokseen ja suuteli tätä.

-Etkö ole vielä katsonut palkintoasi? kysyi Craig-setä ja osoitti Gracen kainalossa olevaa kirjekuorta, joka näytti jo kovin nuhjaantuneelta.

-En ole ehtinyt, mutta nyt minä katson! Grace ojensi kunniakirjansa Malcolmille saadakseen vapaat kädet ja veti auki kirjekuoren. -Oh!

-Näytä! huusi Lorna ja kurkisti hänen olkapäänsä yli. -Voi taivas! Lähdetkö sinä uudestaan Eurooppaan?

-En lähde, Grace nyyhkytti tuijottaessaan shekissä olevaa summaa. -Mitä minä tekisin enää Euroopassa!

-Mitä sinä sitten teet? Mary-täti tiedusteli ja näytti hänkin hiukan järkyttyneeltä rahasumman suuruuden vuoksi.

-Minä maksan ensi vuoden lukukausimaksuni ja kirjani ja taidetarvikkeeni, Grace sanoi hiljaa. -Niin että isän ei enää tarvitse.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti