tiistai 9. toukokuuta 2017

85. Seireeni

 
Grace ei ollut milloinkaan, missään tilanteessa kuullut, että Susan Reid olisi vaikuttanut pelästyneeltä. Vihaiselta, ylimieliseltä, halveksivalta, mutta ei pelästyneeltä. Tilanne tuntui niin oudolta, että tyttö sai puhutuksi isoäidin ympäri ja juoksi takaisin alas rappusia juomatta ensiksi edes teetä.

Taideseuran näyttely avautuisi sinä kesänä eräässä uudessa galleriassa Dundas Streetillä. Grace tiesi, että rakentamis- ja huoltotehtävissä oli useita hänen kurssinsa oppilaita, sillä vaikka työstä ei maksettu, moni ajatteli Susanin tavoin saavansa siitä hyvää oppia.

Näyttely rakennettiin valmiiksi hyvissä ajoin ennen avajaisia, minkä jälkeen jury kävi tutustumassa töihin ja valitsi niistä voittajan. Jotta valinta olisi oikeudenmukainen ja siihen vaikuttaisi vain työ eikä sen ehkä nimekäskin tekijä, ja jotta voittajateoksen kuvaa voitaisiin käyttää näyttelyluettelon kansikuvana, luettelot tekijätietoineen painatettiin vasta tämän jälkeen. Rakennus- ja arvosteluvaiheessa kaikki näkivät töiden nimet, mutta vain muutama henkilö tiesi tekijät.

Kirkkaasti valaistussa salissa oli tikapuita, siimavyyhtejä, vasaroita, painettuja taideteosten nimilappuja, veistosten eri korkuisia alustoja ja kaikkea muuta, mitä taidenäyttelyn rakentamiseen kuului. Grace pysähtyi epätietoisena ovelle ja katseli ympärilleen. Hän ei yhtäkkiä pystynyt hahmottamaan kunnolla yhtään työtä eikä näkemään, missä hänen maalauksensa oli.

-Gracie, tule tänne.

Se oli Ed Coutts, joka viittoi häntä huoneen toiselta puolen. Nyt Grace näki, että siellä oli myös Susan.

Ja sitten hän näki taulun.

Se oli kookas ja voimakkaan värinen, niin että se tuntui suorastaan hallitsevan koko seinää, vaikka sen ympärillä oli lukuisia muita töitä. Sen kehykset olivat vaatimattomat, pelkät ohuet rimat, aivan kuin tekijä olisi tahtonut karsia pois kaiken, mikä voisi viedä huomiota itse kuvasta.

Grace käveli huoneen läpi kuin ilmassa tai pumpulissa, kuin unessa, jossa oli kiire jonnekin, mutta matka ei vain etene. Pieni ääni hänen sisällään käski hänen kääntyä, juosta pois, minne tahansa, olla koskaan tulematta takaisin, mutta hän ei pystynyt tottelemaan sitä.

Äkkiä hän tunsi, miten joku otti häntä kädestä. Eihän Susan koskaan ottanut häntä kädestä kuin lapsi! Eihän Susanin ääni ollut koskaan itkuinen!

-Ed näki sen äsken, se purettiin viimeisten joukossa, sopersi Susan. -Hän tuli sanomaan minulle ja minä juoksin soittamaan…

-Onko se Lewisin? kuului ääni, joka oli aivan vieras, mutta jota Grace arveli omakseen.

-On, nyyhkytti Susan, yksi niistä harvoista, jotka tällä hetkellä tiesivät teosten tekijät, sillä hän toimitti ja oikoluki näyttelyluettelon. -Sen nimi… on ”Seireeni”.

-Niin, minä näen, sanoi taas se vieras ääni, ja jonkun silmät ─ olivatko ne hänen omansa? ─ todella näkivät taulun viereen kiinnitetyn teoksen nimen.

”Seireeni.”

Maalauksessa oli nuori tyttö, jolla oli punaiset kiharat ja siniset silmät, ja joka hymyili kutsuvasti. Hän seisoi kynnyksellä, terassin tai parvekkeen ovella, senkö nizzalaisen parvekkeen ovella, jota Grace oli taas muutama päivä sitten ajatellut?

Ovi huoneeseen oli raollaan, ja sieltä pilkisti jotakin tummanpunaista, saman punaista kuin se samettipeite, jonka Grace oli nähnyt niin monissa Lewisin tauluissa. Selvästi ei kuitenkaan voinut tietää, minne tyttö oli katsojaa kutsumassa ─ ja se oli koko taulun idea. Kuva oli päällisin puolin täysin viaton, ja samalla täynnä vihjeitä ja symboleja, jotka saivat Gracen posket palamaan.

Kuvan tyttö oli äkkiseltään katsoen aivan säädyllisesti puettu, mutta hameen poimut ja vartalon ääriviivat oli hahmoteltu niin, että hän olisi yhtä hyvin voinut seistä siinä häpeilemättä ilman rihman kiertämää. Sinisten silmien katse ja huulten hymy oli lempeä, ja sittenkin rohkea ja viekoitteleva.

Ja tyttö oli maalattu niin taitavasti ja elävästi, ettei ollut ihme, jos Ed Coutts oli tunnistanut siitä Gracen. Kuka tahansa tunnistaisi. Se oli kuin valokuva, ja sittenkin enemmän, sillä jollakin kauhealla tavalla siinä sanottiin kaikki paljon suoremmin kuin koskaan missään valokuvassa.

Gracesta tuntui, kuin hänen ympäriltään olisi särkynyt lasikupu, joka oli tähän asti pitänyt häntä turvassa.

-Minä ─ minä en ole ollut hänelle mallina! tyttö parahti ja kääntyi tovereihinsa päin. -Minä vaikka vann…

Ja sitten hän muisti, aivan kuin olisi nähnyt kaiken edessään kuvakirjan aukeamalla. Joulukuinen iltapäivä, Lewisin outo sotkuinen ullakkohuone, hän itse istumassa sohvalla ja mies tuolilla tekemässä yhä uusia ja uusia luonnoksia kertomatta mitä varten. Tuon vierailun jälkeen hän oli yrittänyt pyyhkiä Lewisin niin täysin mielestään, ettei ollut edes muistanut tämän piirtäneen, saati että olisi pohtinut, miksi tämä oli halunnut luonnostella häntä.

-Minä en tiennyt, että hän tekee jotakin tällaista! Grace korjasi sanomisiaan. -Minä en käsittänyt…

Sen hän nyt kyllä näki Edin katseesta, että tämä käsitti yhtä ja toista, ehkä liikaakin.

-Minä ajattelinkin, miten hän on osannut tehdä sinut niin eläväksi, poika sanoi hiljaa.

Grace puri huultaan, jotta ei olisi itkenyt. Hän ei saanut itkeä. Hän oli lentänyt lankaan. Hän ymmärsi nyt, mitä Lewis oli tarkoittanut niillä oudoilla katseillaan ja huomautuksillaan ─ tämä oli todellakin tehnyt hänestä päässään muistiinpanoja ja luonnoksia muotokuvaa varten, ja tämä oli todellakin aina hämmästynyt, kun Gracesta oli paljastunut jotakin sellaista, mikä ei sopinut hänen luonnokseensa.

”Seireeni.”

-Eikö seireeni ole jokin paha olento, Grace sopersi.

-Kreikkalaisissa taruissa seireenit houkuttelevat laulullaan merimiehiä tuhoon, sanoi Susan, joka oli saanut äänensä tasaantumaan. -Kai sinä tiedät Odysseuksen?

Sellaisenako Lewis hänet näki? Grace veti syvään henkeä ja yritti katsoa taulua niin ulkopuolisin ja arvioivin silmin kuin pystyi. Nuori, viaton tyttö huoneen ovella ─ todellisuudessa houkuttelemassa miestä tuhoon! Mihin oli kadonnut auringonpaiste siltä puolelta katua, jossa kulki ihana Gracie?

-Se on valtavan hienosti tehty, Grace kuiskasi. -Hän on lahjakas.

-Se todennäköisesti voittaa, Ed myönsi. -Sikäli kuin minä mistään mitään ymmärrän.

Tämä työ voittaisi Taideseuran näyttelyn ensimmäisen palkinnon. Se tarkoitti, että kuva painettaisiin näyttelyluettelon kanteen, ja sama kuva leviäisi lehtiin ja kulttuurijulkaisuihin, vähän samaan tapaan kuin Archien runokirjan arvostelut.

Halki koko maan katseltaisiin hänen kuvaansa, täysin tunnistettavaa kuvaa, jossa hän esiintyi seireeninä, viekoittelijana, niin luontevasti, että kaikki ilman muuta olettaisivat hänen olleen mallina, tienneen, millaista kuvaa Lewis teki. Äiti ja isä kuolisivat häpeästä, isoäiti saisi sydänkohtauksen, ja lehdet ─ kaikki ne lehdet, joissa oli juuri julistettu Flemingin perheen nuoria lahjakkuuksia ─ mitä ne kirjoittaisivat sitten, kun runoilijalupauksen sisar olisikin osoittautunut epämääräiseksi mallihempukaksi!

Ja yhtäkkiä Grace oli aivan rauhallinen, aivan tyyni. Kyyneleet olivat kuivuneet, sydän lakannut pamppailemasta. Hän tajusi seisovansa hyvin lujasti ja tukevasti gallerian kivilattialla ystäviensä kanssa, ja hänen edessään seinällä oli taulu, jonka syntyyn hän ei ollut vähääkään osallinen. Jumala tiesi sen, ja kaikki hänen läheisensä uskoisivat sen, kun hän kertoisi heille. Eikä millään muulla ollut väliä.

-Voittakoon sitten, hän sanoi rauhallisesti. -Minä en tiennyt tästä mitään.

-Etkö varmasti? Ed kysyi levottomana, aivan kuin asia olisi ollut hänelle tärkeä.

Grace puisti päätään. Ja sitten hän huomasi yhtäkkiä kertovansa kaiken, sillä ellei hän kertoisi, Ed ei uskoisi. Hän aloitti Nizzasta ja päätyi ullakkohuoneeseen Edinburghin vanhassa kaupungissa, ja Susan tuki häntä täydentämällä kertomusta arvosana-asialla ja sillä, miten Lewis Willows oli koettanut vielä muutama viikko aiemmin kiristää Gracea. Ja mitä pidemmälle tarina kului, sitä helpottuneemmalta Ed vaikutti.

-Hän käytti minua hyväkseen, sanoi Grace. -Ja minä idiootti annoin sen tapahtua. Tarkoitan, että kaikkihan me luomme näkemämme pohjalta ─ mutta en minä arvannut, että hän luo… jotakin tällaista.

-Joko sinä nyt menet puhumaan rehtorille? Susan kysyi, ja hänen äänensä oli taas tuttu, tiukka Susanin ääni.

-En. Rehtori kysyy, enkö todella ole ollut Lewisin mallina, enkö todella ole ollut vapaa-ajallani tekemisissä hänen kanssaan, enkä minä voi vastata kumpaankaan kysymykseen muuten kuin myöntävästi. Hän ei usko, etten tiennyt, mitä Lewis teki. Ettehän tekään tahdo uskoa.

-Tietysti me uskomme, Ed puuskahti yhtäkkiä. -Älä sellaista epäile! Ja sitä paitsi onnettomuuksia sattuu. Olisihan saattanut käydä niin, että minä noustessani tikapuille tuota taulua ripustamaan olisinkin pudottanut sen, ja se olisi osunut tuohon Susanin veistokseen, ja kangas olisi haljennut ─ kovin ikävä vahinko, mutta uuttahan ei tekijä enää ehtisi…

-Ei, keskeytti Grace lujasti. -Ei mitään onnettomuuksia. Jäisit kiinni, enkä minä tahdo harmia kenellekään muulle. Antaa tuon olla. Minä en ole tehnyt mitään väärää ─ tai paljon väärää ainakaan. Minä en aio hävetä mitään.

Susan katsoi häntä pitkään.

-Onko tuo nyt sitä ylämaalaista ylpeyttä, josta niin paljon puhutaan? hän tiedusteli kiinnostuneena.

-Ehkä niin. Grace nosti päätään. -Siitä puheenollen, missä minun työni on?

Ja hän käänsi selkänsä Lewisin maalaukselle, kuin olisi halunnut sulkea sen myös mielestään.

-Tuolla, sanoi Susan, -vastapäisellä seinällä. Taideseuran sihteeri oli suunnitellut sen niin, hän ─ hän sanoi, että nämä kaksi luovat aivan kuin vastinparin.

-Niin varmaan, sanoi Grace kuivasti. Hän käveli taas hallin läpi ja pysähtyi nyt oman taulunsa eteen.

Yhtäkkiä hän tunsi olonsa varmaksi ja turvalliseksi. Kaikki se voima ja lämpö, jota hän oli tuntenut tuota työtä maalatessaan, tulvi hänen sydämeensä. Kävisi miten kävisi, tapahtuisi miten tapahtuisi, hyvyys ja rakkaus voittaisivat aina. Hän ei tiennyt, kuka tuo tuntematon ylämaalainen kuvassa oli, hän ei tiennyt, mitä hahmo edusti, mutta hän oli varma, että se oli jotakin hyvää.

-Kiitos teille, hän sanoi Edille ja Susanille, jotka olivat seuranneet häntä toisiinsa vilkuillen, kuin olisivat pelänneet, että hän oli menettänyt järkensä ja tekisi kohta jotakin epätoivoista. -Ollaan hiljaa tästä, eikö niin?

-Tietysti, Susan puuskahti, -ellet sinä todellakaan aio mennä…

-Ei, minä en mene rehtorin puheille. Minä menen kotiin.

Niin Grace käveli ulos galleriasta, halki kaupungin ja odottavan teepöydän ääreen. Siellä hän kertoi isoäidille kaiken näkemästään maalauksesta koettaen kuvata sen niin rehellisesti kuin pystyi. Harmikseen tyttö tajusi, että jos hän olisi ymmärtänyt ottaa kameransa mukaan, hän olisi voinut kuvata työn ─ mutta ehkä isoäiti ei olisi nähnyt valokuvasta kaikkea sitä, mitä Grace ”näki” hänen puolestaan.

Isoäiti puisti päätään järkyttyneenä.

-Tämä on minun syytäni, hän sanoi. -Minä ja typerä kasvatuksellinen kokeeni! Jos olisin kieltänyt sinua ehdottomasti tapaamasta sitä miestä, tätä ei olisi koskaan tapahtunut.

-Olisihan, sanoi Grace lujasti. -Hän olisi tehnyt sen joka tapauksessa. Hän maalasi minua varmasti jo syksyllä. Hän katsoi minua niin oudon tarkasti aina tavatessamme, ilmeitäni ja liikkeitäni… Ja hänen asunnossaan oli maalaustelineellä suuri työ, joka oli peitetty, ja jota minä en saanut katsoa. Eikä se ollut sinun syytäsi, että minä menin hänen luokseen. Olin lapsellinen ja typerä, en käsittänyt sittenkään, kun hän luonnosteli…

Grace muisti ne taulut, joita oli Lewisin asunnossa katsonut, ja värisi.

-Hän halveksii naisia, tyttö sanoi yhtäkkiä. -Minä en tiedä miksi, mutta hänen täytyy halveksia naisia. Hän ei koskaan kuvaisi ketään naista kauniisti. Vaikka minä en ymmärrä ─ tarkoitan, että hän suhtautui minuun ystävällisesti ─ mitä varten hän on halunnut tehdä minusta tuollaisen... syöjättären!

Isoäiti huokasi ja taputteli suupieliään ruokaliinaan.

-Ne siis painattavat voittajataulun kuvan ohjelmaan ja lehtiin? Ja tämä Willowsin työ on voittaja?

-Niin painattavat. Emmekä me tiedä, mikä työ voittaa, mutta kyllä minä olen samaa mieltä kuin Ed, että sen täytyy olla tuo. Muut olivat sen rinnalla aivan mitäänsanomattomia. Se on loistava taulu, isoäiti, se on nerokas, siinä on niin monta kerrosta, niin monta viitettä… Kunhan se vain ei esittäisi minua!

-Kovin ikävää, että tämän piti sattua juuri nyt, isoäiti mutisi, ja Grace arvasi hänen tarkoittavan Archien kirjaa ja kaikkea siitä seurannutta julkisuutta. -Mutta miten veljesi sanoikaan ─ uutiset vanhentuvat nopeasti. Meidän täytyy nyt vain pitää selkä suorana tässäkin myrskyssä. Sinun tilallasi soittaisin kyllä kotiin. Mutta ensin juot teesi ja syöt leipäsi. Skandaalit on aina helpompi kestää täydellä vatsalla.

Grace totteli ja tarttui leipäänsä, koska tiesi, että mikään muu ei auttaisi. Oli sentään siunattu asia, että isoäiti oli niin ymmärtäväinen! Kunhan vain äitikin olisi. Mutta mitä kaikki muut sanoisivat ─ kaupunkilaiset kotona ja Dugaldin vanhemmat, joiden hän oli vain pelännyt saavan selville, että hän teki töitä naisasialehteen ─ tämähän oli tuhat kertaa pahempaa!

-Isoäiti, Grace sopersi yhtäkkiä kauhuissaan suu täynnä leipää, -entä jos ne kysyvät Lewisilta, kuka kuvassa on, aivan kuin ne yrittävät Archielta saada selville, kenelle hänen runonsa on osoitettu ─ Lewis ei varmastikaan yritä suojella minua vähääkään!

-Ehkä ei, mutta me muut suojelemme, aivan kuten nuo hyvät ystäväsi, jotka tahtoivat varoittaa sinua etukäteen. Isoäiti katsoi häneen tiukasti. -Älä sinä murehdi sellaisia, tyttökulta. Ja nyt minä taidan mennä jo tilaamaan kaukopuhelun ja puhumaan ensiksi äitisi kanssa. Otan vastaan ensimmäisen iskun, niin sanoakseni. Sinä saat sitten täydentää.

Gracen huulet värähtivät.

-Olet sinä eri jehu, isoäiti, hän sanoi lapsellisen huojentuneena.

Isoäiti nauroi.

-Kiitos, kultaseni ─ kai tuo oli kohteliaisuus?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti