sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

69. Paluu kaupunkiin

 
Hiljaisuus oli hetken aivan käsinkosketeltavaa. Archie ja Cora olivat jähmettyneet niille sijoilleen, ja Grace tajusi puristavansa kameraansa, kuin se olisi antanut hänelle jonkinlaista turvaa.

Ei ollut mitään syytä ajatella, ettei äiti huomaisi tai ymmärtäisi ─ on mahdollista käsittää vain yhdellä tavalla se, että nuori mies on polvillaan nuoren naisen jalkojen juuressa ja pitelee tätä käsistä.

-Äiti. Archie pystyi liikkumaan ensimmäisenä, hän nousi ja astui Coran ja äidin väliin aivan kuin olisi todellakin tahtonut suojella ensiksimainittua. -Minä haluaisin…

-Unohdin kalenterini, äiti sanoi. -Arvasin, että niin käy, kun en laittanut sitä valmiiksi laukkuun.

Hän meni keittiön läpi työhuoneeseensa ja palasi kohta käsilaukkunsa vetoketjua sulkien.

-Viivyn jonkin aikaa, mutta palaan kyllä teelle, hän sanoi. -Käyn tullessani hakemassa Armstrongilta sokeria ja kaurahiutaleita, ne näkyivät olevan melkein lopussa.

Ja sitten hän meni, ja ulko-ovi kolahti hänen perässään, ja hiljaisuus oli taas rikkumaton.

Yhtäkkiä Cora veti henkeä, syvään ja kauhistuneesti, kuin olisi ollut hukkumassa. Archie käännähti ja tarttui häntä olkapäistä.

-Rauhoitu!

-H-hän… m-minä… Coran silmät olivat laajentuneet niin, että näyttivät olevan putoamassa päästä. -M-miten…

-Cora, hengitä! Grace melkein heitti kameransa halluhyllylle, juoksi keittiöön ja tarttui myös tyttöön kiinni. -Hengitä syvään!

Archie mulkaisi sisareensa tavalla, joka kertoi sanoja selvemmin hänen mielipiteensä siitä, että Grace oli taas osunut paikalle. Mutta tällä kerralla hän ei vaikuttanut silti kovin vihaiselta, sillä hän olisi tuskin saanut yksin Coraa tyyntymään.

-Istu alas, Grace sanoi ja painoi Coran tuolille. -Rauhoitu! Ei ole mitään hätää.

-Niin mutta hän… Mitä minulle…

-Eihän äiti sanonut mitään! Eihän hänellä ole mitään sinua vastaan, hän on ymmärtäväinen ─ mutta käsitäthän sinä, että hän hämmästyi ja nolostui. Eihän hän arvannut törmäävänsä keskelle kosintaa, kun tuli hakemaan kalenteriaan! On aina vähän kiusallista osua sellaiseen tilanteeseen, äiti ei varmaan ole nähnytkään koskaan ketään kosittavan, paitsi tietysti itseään, mutta sehän on aivan eri asia, sellainen tilanne ei tule yllättäen ja…

Grace tajusi höpöttävänsä melkein hysteerisesti. Äidin täydellinen tyyneys ja se, ettei tämä ollut sanallakaan kommentoinut näkemäänsä, oli ollut kauheaa, kauheampaa kuin Grace olisi saattanut koskaan aavistaa.

Hänen lörpötyksensä tuntui rauhoittavan hiukan Coraa, joka alkoi hengittää rauhallisemmin, mutta oli yhä lumivalkoinen ja kauhistunut. Archie koetti kietoa kätensä lohduttavasti tytön ympäri, mutta tämä torjui hänet rajusti, aivan kuin olisi pelännyt, että joku vakoilisi heitä ja tilanne vain pahenisi.

-Mene menoillesi, Grace komensi Archieta. -Minä pidän hänestä huolta.

-Enhän minä…

-Mene nyt! Isä tulee kohta kysymään, missä olet, jos auto seisoo kadulla kovin kauan.

Ajatuskin tästä mahdollisuudesta sai Coran melkein nikottelemaan pelästyksestä.

-Minä puhun isälle, Archie sanoi.

-Ei! parkaisi Cora, aivan kuin Archie olisi uhannut ampua isänsä eikä keskustella tämän kanssa. -Et saa!

-Hän on oikeassa, Grace sanoi. -Ei sinulla ole mitään puhuttavaa isälle, Arch! Sinä sait käsittääkseni rukkaset. Painu tiehesi ja jätä meidät rauhaan.

Grace tiesi puhuvansa tarpeettoman tylysti, mutta aivan kuten äiti toisena joulupäivänä, hänkin olisi alkanut itkeä järkytyksestä, ellei olisi tiuskinut.

Ehkä Archie ymmärsi asian, sillä vastahakoisesti hän vetäytyi keittiön ovelle.

-Jos minä kuitenkin…

-Anna olla nyt! Grace katsoi veljeensä tuimasti. -Coran pitää saada rauhoittua.

Viimein Archie meni, eikä Grace halunnut edes ajatella, millä mielellä, ja miten tämä pystyisi hoitamaan iltapäivän työnsä ja ajonsa kaiken tapahtuneen jälkeen. Hän keskittyi täysin Coraan, joka alkoikin vähitellen hengittää tasaisemmin ja lakkasi tärisemästä.

-Kaikki käy hyvin, Grace hoki. -Saat nähdä! Äiti vain hämmentyi, mutta kaikki käy hyvin!

Cora päästi äänen, joka saattoi olla yhtä hyvin nyyhkytys kuin naurahdus.

-Voi Grace, hän sopersi, -isä tappaa minut!

-Minkä tähden muka? Älä ole hupsu! Ei kai hänellä ole mitään Archieta vastaan?

-Kun äitisi lähettää minut kotiin…

-Cora, ei kukaan ole lähettämässä sinua kotiin! Archie on aikuinen mies, hän saa tehdä mitä tahtoo, sinun tarvitsee vain suostua, eikä kukaan voi…

-Et sinä käsitä! Cora puisti päätään kuin olisi halunnut epätoivoisesti ravistaa yltään kaiken tapahtuneen. -En minä voi. Näithän sinä äitisi ─ heillä on isäsi kanssa totisesti aivan muita suunnitelmia Archien varalle!

-Mutta itsehän Archie päättää…

-Ei se niin mene! Nyt Coran ääni oli yhtä tuima kuin Gracella äsken. -Kai sinä sen verran ymmärrät! Ei se, että ihminen on täysi-ikäinen, poista hänen velvollisuuksiaan lähimmäisiään kohtaan. Te olette Archien kanssa molemmat yhtä hemmoteltuja, te luulette, että kaikki asiat muka vain ”järjestyvät”, vaikka tosiasiassa…

Cora nielaisi lauseen lopun, sitten hän yhtäkkiä melkein tönäisi Gracen luotaan ja nousi.

-Minun pitää leipoa teille kakku huomiselle.

-Niin mutta Cora…

-Mene sinne minne ikinä olitkin menemässä ja anna minun olla!

Cora itse pyörähti ruokakomerolle hakemaan jauhoja ja kananmunia, aivan kuin Grace ei olisi ollut lainkaan huoneessa. Hän oli kalpea, ja hänen kätensä vapisivat, kun hän otti kulhon kaapista, mutta hänen ilmeensä oli pelottavan päättäväinen.

Grace jäi onnettomana paikalleen.

-Kun äiti tulee takaisin, hän varmasti… tyttö aloitti arastellen.

Kananmuna putosi Coran käsistä ja murskaantui lattiaan.

-Mene nyt. Ei puhuta tästä, tyttö sopersi ja kumartui siivoamaan sotkua pois. -Jos vain voisin olla koskaan puhumatta tästä!

Näytti siltä, kuin Coran toive olisi oudolla tavalla toteutunut. Äiti palasi kokouksestaan heidän istuessaan jo teepöydässä, eikä hiiskahtanut mitään tapahtuneesta, vaikka Grace havaitsikin, että hän muutaman kerran katsoi Coraa vähän pidempään.

Koska oli loppiaisaatto, Coran oli määrä lähteä kotiin heti teen jälkeen. Archie tarjoutui viemään hänet autolla, jonka oli jättänyt sitä varten käyntiin ulos pakkaseen, mutta Cora kieltäytyi tiukasti, toivotti kaikille hyvää loppiaista, hyvästeli Gracen, jota ei enää näkisi ennen tämän paluuta Edinburghiin, ja livahti tiehensä.

-Äiti, Archie sanoi epätoivoisena, -minä tahtoisin puhua…

-Minä menen nyt viimeistelemään sen viheliäisen kertomuksen, äiti sanoi, -se on vaivannut minua koko joulun ajan. Moira, ja Faith, korjatkaa pöytä ja hoitakaa tiskit.

-Äiti, minä haluan… Archie jatkoi sinnikkäästi.

-Grace, sinun olisi paras pakata jo tänään. Rose on kutsunut meidät huomenna vieraisille päivällä ja Alice-täti illalla, ja juna lähtee aikaisin ylihuomenna, äiti sanoi, aivan kuin ei olisi kuullutkaan.

-No niin, te kuulitte, mitä äiti sanoi, isä totesi. -Faith, älä yhtään nyrpistele. Et kai sinä kuvittele pääseväsi tiskaamisesta sen paremmin häiden jälkeenkään?

-Minä toivoisin pääseväni siitä edes ennen häitä, Faith mutisi harmistuneena.

Grace katsoi äitiin, joka katosi työhuoneeseensa ja sulki oven perässään, ja sitten hän katsoi Archieen, joka yhtä lailla tuijotti tuohon oveen. Äiti ei ollut halunnut puhua Archien kanssa ─ äiti, joka ehti ja halusi aina keskustella heidän kanssaan, jos heillä oli asiaa, saati tällaisessa tilanteessa!

-Minä menen sammuttamaan ja peittelemään auton, Archie mutisi ja katosi ovesta.

Seuraava puolitoista vuorokautta oli omituisin aika, minkä Grace muisti koskaan eläneensä. Äiti pysytteli työhuoneessaan melkein koko loppiaisaattoillan, tosin ilmeisesti todella saaden tilatun kertomuksen valmiiksi ja kirjoittaen sen puhtaaksi, sillä he kuulivat kirjoituskoneen naputusta.
Loppiaispäivänä he menivät kaikki linja-autolla Ballachulishiin Mooreille, jonne oli kutsuttu myös koko muu suku. Grace koetti pitää äitiä silmällä siltä varalta, että näkisi tämän vetäytyvän puhumaan Rose-tädin tai jonkun muun tädin kanssa ja voisi kiiruhtaa väliin, mutta ei onnistunut kaikessa hälinässä.

Hän itse koetti rauhoittaa mieltään puhelemalla Millyn kanssa, ja pitkästä aikaa heillä olikin oikein mukavaa yhdessä, kun he vertailivat koulujaan ja suunnittelivat tulevaisuutta. Tosin se osa tulevaisuudesta, minkä Grace oli Millyn kohdalla joskus kuvitellut liittyvän Donaldiin, näytti nyt aivan unohtuneen tämän mielestä.

Kotiin tultuaan he ehtivät tuskin syödä, kun oli lähdettävä naapuriin. Oli todellakin Alice-tädin ja Fergus-sedän kaksikymmenvuotishääpäivä, ja vaikka nämä eivät tahtoneet mitään erityisiä juhlia, he olivat kutsuneet Koivurannan perheen iltateelle. Siihen Grace sentään uskoi voivansa luottaa, että Alice-tädin kanssa äiti ei keskustelisi mistään ei-toivottuihin suhteisiin liittyvästä, mutta hän tunsi silti olonsa surkeaksi ja levottomaksi.

Ja sitten oli ensimmäinen joulunajan jälkeinen päivä, joka sattui olemaan sunnuntaiaamu. Äiti herätti Gracen aikaisin ja saattoi tämän aamiaisen jälkeen kävellen isän kanssa asemalle. Olisi ollut hullua Archien käynnistää autoaan kylmästä vain Gracen kyydin tähden, kun oli pyhäpäivä eikä muuta ajoa.

Tosin Gracesta tuntui siltä, että äiti ei myöskään tahtonut päästää häntä kahden Archien seuraan. Grace oli edellisenä iltana istunut hetken veljensä huoneessa puhelemassa, mutta eihän asia ollut tullut sen valkoisemmaksi. Niin kauan kuin Cora ei suostunut kosintaan, Archien kädet oli sidottu. Archie oli yrittänyt kuluneen vuorokauden aikana lukemattomia kertoja ottaa asian puheeksi äidin kanssa, mutta äiti oli selvästi vältellyt jäämästä hänen kanssaan kahden, ja jos niin olikin tapahtunut, oli aina alkanut puhua päälle aivan jostakin muusta asiasta, kuin hän ei olisi edes kuullut tai tahtonut kuulla, mitä Archie sanoi.

Gracen jätettyä jäähyväiset sisaruksilleen ja lähdettyä vanhempiensa kanssa ulos hän havaitsi, että tohtorilassa paloi valo vasta alakerran keittiötiloissa. Grace huokasi vähän muistaessaan, miten toiveikkaalta Gordon oli näyttänyt heidän jättäessään jäähyväisiä edellisenä iltana. Grace oli koettanut tasapainotella jossakin ystävällisyyden ja torjuvuuden välimaastossa, mutta pelkäsi kallistuneensa liiaksi edellisen puolelle. Kunpa Gordon ei olisi niin tavattoman sinnikäs haaveissaan!

Nyt Grace puheli äidin ja isän kanssa alkavasta lukukaudesta ja isoäidistä ja kaikesta arkisesta. Coraa ei mainittu. Jos Grace olisi ollut äidin kanssa kahden, hän olisi tietysti ottanut asian esiin, mutta hän ei ollut varma siitä, oliko äiti kertonut asiasta isälle ─ vaikka kuinka ”useimmiten vaikeistakin asioista kannattaa aina heti kertoa ihmiselle, jolle on luvannut rakkautta ja uskollisuutta ja joka on luvannut samaa minulle”. Oletettavasti ei ollut, sillä eikö isä olisi silloin maininnut asiasta jotakin? Voi, kunpa olisi, jotta isä olisi maininnut asiasta jotain, jotta Grace olisi voinut puolustaa Coraa ja Archieta!

-Ole ihmisiksi, isä sanoi ja katsoi Gracea tiukasti ojentaessaan tämän matkalaukkua, kun he hyvästelivät junan ovella. Grace punastui vähän, sillä hän tiesi täsmälleen, mitä isä tarkoitti, vaikkei tämä ollutkaan ottanut Lewis Willowsia loman aikana puheeksi. Ilmeisesti äiti oli todella saanut hänet rauhoitetuksi sen asian suhteen.

-Vie isoäidille terveisiä ja pidä hänestä huolta, äiti sanoi ja suuteli Gracea. -Muista varoa tätä kananmunakoria ja katso, ettei siihen ota kylmä.

Juna vihelsi, ja Gracen oli mentävä sisään laukkuineen ja kananmunineen. Hän etsi itselleen istumapaikan, tällä kerralla toisesta luokasta, sillä nyt ei matkustettu tohtorilan varoin. Samassa juna nytkähti liikkeelle, ja tyttö vilkutti ikkunasta niin kauan kauan kuin saattoi nähdä äidin ja isän.

Sitten hän putosi istumaan penkille ja huokasi syvään. Joululoma oli ollut kovin monivaiheinen muutenkin, mutta nyt vielä tämä! Miksi äiti ei halunnut puhua Archien kanssa? Ei kai Archie ollut oikeassa ─ ei kai hän voinut olla oikeassa siinä, etteivät äiti ja isä hyväksyisi Coraa?

Oli ikävä matkustaa yksin, kun huolestuneet ajatukset kiersivät yhtä ja samaa kehää. Grace ei pystynyt keskittymään kirjaan, jonka oli ottanut mukaansa, ja matka tuntui tavattoman pitkältä. Yhden silmänräpäyksen hän mietti, millaista olisi ollut sittenkin jäädä kotiin ─ vaikka sitten ”odottamaan”, kuten Gordon niin usein oli toiveikkaasti ehdottanut.

Mutta ei, siitä ei olisi tullut mitään. Grace sulki silmänsä ohi vilistävältä lumiselta maisemalta ja koetti palauttaa mieleensä taideakatemian asioita. Sekä koti-ikävä että mielipaha nakersivat hänen sydänalaansa, ja muutaman kerran hän hautasi kasvonsa vaatenaulaan ripustamansa takin helmaan, etteivät kanssamatkustajat olisi nähneet kyyneliä hänen poskillaan.

Isoäiti oli soittanut myöhään loppiaisiltana ja ehdottanut, että tulisi Gracea vastaan asemalle, mutta tämä oli torjunut ajatuksen ehdottomasti. Laittaa nyt isoäiti ulos liukkauteen ja kylmyyteen vain hänen tähtensä! Mutta raahatessaan painavaa laukkuaan ja tuliaiskoriaan ihmistungoksessa asemahallin läpi Grace ei voinut olla miettimättä, millaista olisi ollut, jos… no, jos Lewis olisi tullut häntä vastaan, huolehtinut hänestä. Mutta itsepä hän oli tahtonut ”pitää taukoa”, ja siihen hänen oli nyt tyytyminen.

Onneksi isä oli antanut autorahaa, niin ettei Gracen tarvinnut kävellä isoäidin luo painavien kantamustensa kanssa. Ajomatkalla hän mietti, mitä voisi kertoa isoäidille Archiesta, vai voisiko mitään? Oliko oikeastaan mitään kerrottavaa?

Kirjakaupan yläkerrassa Gracea odotti sellainen pitopöytä kuin isoäiti olisi epäillyt hänen nähneen nälkää koko joululomansa ajan. Tuntui hyvältä ajatella, että isoäiti oli odottanut häntä niin kovasti, ja Grace päätti, ettei pahoittaisi tämän mieltä millään asialla. Sen sijaan hän aivan kuin heittäytyi isoäidin huolenpidon ja hellyyden turviin.

-Kas niin, isoäiti sanoi, kun he päivällisen jälkeen istuivat takan ääressä ja olivat käyneet läpi, joskin Gracen puolelta soveltuvin osin, kaiken joulun aikana tapahtuneen, hopeahääpäiväjuhlan aivan erityisesti, -huomenna se taas alkaa.

-Niin, sanoi Grace ja huokasi vähän. -Huomenna se alkaa.

-Ei kai sinusta ole vastenmielistä palata kouluun? kysyi isoäiti, joka oli välillä aivan pelottavan tarkkasilmäinen.

-Ei! Grace puisti kiharoitaan. -Ei tietenkään. Minä vain mietin…

Hänen ei tarvinnut sanoa enempää, sillä isoäiti nyökkäsi.

-Pidä pääsi kylmänä, ja kaikki järjestyy, hän sanoi lempeästi. -Kunhan teet niin kuin tunnet oikeaksi, selviät kyllä ─ hänenkin kanssaan.

-Mutta… Grace puri huultaan. -Äh, minua harmittaa se arvosana. En vieläkään tahdo uskoa, että Lewis antoi minulle kiitettävän vain, koska...

-Hm, isoäiti sanoi ja katsoi takkatulta. -Se nyt taas ei ollut vähäisimmässäkään määrin sinun syytäsi, mutta kertoo paljon hänestä. Sinun tilallasi toki tekisin nyt keväällä töitä kaksinverroin, jotta seuraava arvosana olisi ansaittu.

-Niinpä kai. Grace mutusteli pähkinöitä, joita oli löytynyt ruokakomerosta pussillinen ”unohtuneena” joulunajalta, joskin tytöllä oli vahvat epäilykset siitä, että isoäiti oli säästänyt herkkuja häntä varten.

-No, mitä kotiin muuta kuuluu? Jatkuuko Archien menestys?

Grace melkein hyppäsi sohvalla ja mietti yhden silmänräpäyksen, oliko isoäiti ajatustenlukija. Sitten hän tajusi, että tämä vain oli edelleen huvittunut Archien liiketoiminnasta eikä aavistanut mitään muuta.

-Kyllä vain! Hän on saanut jo monta vakituista asiakasta, ja lisää tulee.

-Hm. Entä se tyttö, joka on häneen rakastunut?

Tällä kertaa Grace hätkähti niin, että pudotti pähkinänkuoret sylistään lattialle.

-Kuka? hän sopersi.

-No se sievä hupsu olento ─ sekatavarakaupastako hän oli? Se, joka roikkui hänessä kuin takiainen hopeahääpäivillä. Minun nuoruudessani ei kukaan kunnon tyttö olisi käyttäytynyt niin, mutta te nykyajan nuoret kai ette pidä sitä kovinkaan ihmeellisenä.

-Oh, Maisie! Helpottuneena Grace kumartui poimimaan roskat ylös. -Hän… on kai yhä kovin toiveikas.

-Toivottavasti Archie ei haksahda häneen. Isoäiti näytti tuimalta. -Pojalla on aivoja liiaksi, jotta hän kestäisi pidempään niin tyhjäpäistä tyttöä.

-N-niin kai, Grace mutisi hämmentyneenä siitä, että isoäiti oli kiinnittänyt asiaan kylliksi huomiota arvioidakseen Maisieta. -Minä… taidan mennä jo nukkumaan. Huomenna on aikainen herätys.

Seuraavina päivinä Grace oli akatemialla taas lähes säikky koettaessaan vältellä Lewis Willowsia. Hän näki tämän pari kertaa kaukaa käytävällä, mutta taidehistorian tunnit olisivat vasta loppuviikosta. Koulumatkoilla Grace koetti aina hankkiutua jonkun seuraan, jopa Ed Couttsin, ja koululla Susan tuntui asettuneen hänen suojelijakseen.

Kotoa ei kuulunut mitään, mikä nyt tietysti oli ymmärrettävää: Grace oli sunnuntai-iltana soittanut ja kertonut päässeensä turvallisesti perille, ja kirjettä hän saattaisi odottaa ehkä vasta seuraavalla viikolla. Toisaalta oli tietysti hyvä, ettei mitään kuulunut, toisaalta se tuntui kummalliselta. Aikoiko äiti todellakin ohittaa Archien ja Coran kohtauksen kuin sitä ei olisi ollutkaan? Äiti ei yleensä ollut niitä ihmisiä, jotka pistivät päänsä pensaaseen tai lakaisivat asioita maton alle ja toivoivat niiden unohtuvan. Ja eihän äiti voisi lopun elämäänsä vältellä Archieta tai alkaa puhua päälle, kun tämä yrittäisi ottaa kosinnan puheeksi!

Keskiviikkoiltana Chrissy-täti oli kutsunut isoäidin ja Gracen päivälliselle. Grace unohti vähäksi aikaa kaikki harmit, sillä Smolleteilla oli aina hauskaa, varsinkin, kun Lorna oli kotona ja Malcolmkin tuli käymään. Toisinaan serkkujen suunsoitto sai isoäidin puistamaan vähän päätään, mutta tämä teki sen hymyillen, ja Grace oli kiitollinen illan hilpeydestä ja huolettomuudesta.

Heidän palatessaan kotiin oli ilta jo pitkällä. Rappukäytävässä paloi valo, ja se sai joka kerta Gracen olon lohdulliseksi. Oli mukava ajatella, että joku muukin ihminen oli juuri äsken astunut sisälle rappuun, eikä hän joutuisi sukeltamaan aivan yksin pimeyteen ja hapuilemaan valonappulaa.

Hän kiiruhti isoäidin edellä portaita ylös avatakseen oven tälle valmiiksi, kun tajusi, että ylimmällä portaalla isoäidin asunnon edustalla istui joku, joka nyt nousi seisomaan. Tytöltä pääsi pelästynyt äännähdys, ennen kuin hän tunnisti harteikkaan nuoren miehen, jolla oli autonkuljettajan puku.

lauantai 22. huhtikuuta 2017

68. Vuosi vaihtuu

 
Seuraavat pari päivää Koivurannassa elettiin vielä aivan kuin juhlien jälkitunnelmissa. Joka toisessa lauseessa äiti kauhisteli sitä, miten paljon Alice-täti ja Fergus-setä olivat juhliin tuhlanneet, ja joka toisessa lauseessa ihasteli jotakin tapahtunutta ─ ateriaa tai tanssia tai puheita tai sitten Gracen maalaamaa taulua, jonka isä oli todella vienyt kehystettäväksi heti ensimmäisenä arkipäivänä, ja joka oli nyt olohuoneen seinällä sen vanhan piirroksen vieressä, jonka joku italialainen taiteilija oli kauan sitten tehnyt äidistä Sveitsissä.

Vieraat lähtivät heti joulun jälkeen, myös isoäiti, vaikka he koettivat pyytää tätä jäämään uudenvuoden yli. Stuartkin saattoi viipyä kotona vain pari yötä, sillä hänen kiertueensa jatkui. Äiti muisti kauhistella sitäkin, että Prinssi oli maksanut junalipuista ”niin lyhyen loman tähden”, mikä oli aika koomillista ottaen huomioon, miten onneton hän oli ollut luullessaan, ettei tämä tulisi.

Koska oli kotona niin vähän aikaa, Stuart piti vapaata soittamisestakin ja koetti sen sijaan viettää aikaa vuorotellen heidän kaikkien seurassa. Istuessaan myöhään eräänä iltana keittiön pöydän ääressä Prinssin kanssa muiden mentyä nukkumaan Grace huomasi kertovansa tälle Lewisista.

-Sinä et kirjoittanut mitään siitä, Stuart sanoi moittivasti.

-En minä kirjoittanut kenellekään, Grace mutisi. -Kai minä pelkäsin, että sinä olisit vihainen.

-Se olisi saattanut olla mahdollista, veli ilmoitti kulmat rypyssä. -Katsokin, että tuollainen peli loppuu nyt kerta kaikkiaan. Oli ehkä hauska kuunnella hopeahääjuhlassa muistoja isän ja äidin nuoruuden tyhmyyksistä, mutta minä en ole kovin halukas muistelemaan sellaisia sinun hopeahäissäsi!

-Äh, sanoi Grace, -ei minulle tule mitään häitä! Minä jään vanhaksipiiaksi ja elän taiteelle!

-Ei se ole huono vaihtoehto, jos se on oma valintasi, Prinssi sanoi harvinaisen totisena. -Muistathan sinä, mistä me puhuimme toissa kesänä, tanssihuutokaupan jälkeen?

-Muistan kyllä.

-Noudata minun neuvoani. Älä annan kenenkään estää sinua seuraamasta lahjojasi. Älä sen ─ mikä se oli ─ Lewisinkaan, vaikka hän kuinka olisi itse taiteilija. Minusta tuntuu, Gracie, että hän ei silti ollut sinulle juurikaan tueksi, vai mitä?

Grace värähti muistaessaan, miten happamalta Lewis oli vaikuttanut Nykyajan naisen toimituksen ulkopuolella.

-Eipä kai, hän mutisi. -Sano, Stu, mitä varten minun sydämenasiani menevät aina päin mäntyä! Paul oli sellainen kuin oli, ja nyt Lewis, ja… Hän puri huultaan.

-Ja Axel Barclay, niinkö? Stuart kysyi lempeästi. -Voi Prinsessa. Oletko sinä yrittänyt puhua hänen kanssaan?

-Eihän hän tahdo!

-Grace, älä ole idiootti. Hän ajattelee luultavasti samoin, ettet sinä tahdo. Eikö teistä jompikumpi voisi käyttää aivojaan ja vaikkapa kysyä, mitä kuuluu? Sellaista alkeellisten käytöstapojen harjoittamista.

-Äh, sanoi Grace, -miltä se nyt näyttäisi, jos minä tyrkyttäisin itseäni hänelle kuin Maisie Archielle!

-Miten niin tyrkyttäisit? En minä käskenyt sinun roikkua hänessä! Jos minä olisin Archie, ravistelisin itseäni kuin Lancelot aikoinaan, kun sen turkkiin tarttui ohdakkeita.

-Tuskinpa, härnäsi Grace, -sinä ottaisit tilaisuudesta vaarin!

Mutta Stuart ei nauranut.

-Ei, Prinsessa, hän sanoi, -en enää. Minulla on Fanny. Et kai kuvittele, että minä hukkaisin sellaisen mahdollisuuden hetken huvin vuoksi?

-Minä olen iloinen, jos niin on, Grace vastasi lämpimästi. -Olen… olen pelännyt, miten sinä… siellä kaukana… ja yksin.

-Fanny luottaa minuun, Stuart sanoi vakavana. -Minä aion olla sen luottamuksen arvoinen. Tietysti minä teen kaikkeni, jotta voisimme mennä vihille mahdollisimman pian. Mutta ei se ensi vuonna sittenkään onnistu, saakoon Faith häänsä silloin, me joudumme vielä odottamaan. En halua viedä Fannya mihinkään läävään.

-Fannylla on nyt omaakin ansiotuloa!

-Se on hänen vanhemmilleen oikein! Ja nyt Stuartin silmät tuikkivat paljastaen, että jossakin hänen sisimmässään eli yhä sama iloluontoinen Prinssi. -Olisit nähnyt Alice-tädin ilmeen tapaninaamuna, kun hän tuli herättämään Fannya ja näki minut. Pelkäsin jo, että Fergus-setä joutuu elvyttämään hänet!

Grace nauroi, vaikka samalla koetti katsoa Stuartiin moittivasti.

-Ole ihmisiksi, hän sanoi. -Senkin taiteilija! Olen niin iloinen siitä, että pystyt konsertoimaan. Tuntuuko sinusta, että kätesi kestävät?

-Niitä särkee soittamisen jälkeen huomattavasti enemmän kuin ennen, Stuart sanoi ja katseli käsiään, joiden nahka oli yhä punainen ja ryppyinen, eikä ehkä muuttuisi koskaan entisenlaiseksi. -Mutta minä pystyn soittamaan, ja muutamat tutut ovat sanoneet, ettei eroa entiseen juuri huomaa tyylissäni.

-Äiti oli niin iloinen levystä, Grace sanoi lämpimästi. -Nyt hän voi kuunnella sinua aina kun tahtoo!

-Toivottavasti se on vasta alkua. Stuart hymyili. Hän oli tuonut mukanaan joululahjoja, niiden joukossa sen äänilevyn, jonka kakkospuolelle oli tallennettu hänen soittoaan. -Ehkä minä olen joskus ykköspuolella! Mutta nyt sinun pitää mennä nukkumaan, Prinsessa. Vaikka on loma, ei ole tarkoitus valvoa aamuun asti.

-Minä olen iloinen, että sinä olet kotona, Grace sanoi, nousi pöydän äärestä ja ohi mennessään rutisti Stuartia kaulasta. -Kunpa voisit olla pidempään!

-Kiitä siitä etten voi ─ se tarkoittaa, että minulla on työtä. Stuart suuteli häntä. -Nuku hyvin.

Grace hiipi ylös tyttöjen huoneeseen, riisuutui pimeässä ja pujahti peitteen alle. Vähän ajan päästä hän kuuli, miten vierashuoneen ovi narahti, kun Stuart meni nukkumaan. Mahtoiko Archie vielä valvoa, ja mahtoivatko veljekset puhua keskenään yhtä luottamuksella kuin hän äsken Stuartin kanssa? Grace ei ollut saanut kysytyksi Archielta, mitä tohtorilan keittiötiloissa oli hopeahäiden aikaan tapahtunut, mutta Archie oli vaikuttanut sen jälkeen iloisemmalta ja Cora ujommalta.

Donald sen sijaan oli hiljainen ja vetäytyvä. Hän ei osallistunut ruokapöydässä käytyihin keskusteluihin entisellä innolla, ja livahti mieluusti iltaisin poikien huoneeseen, vaikka he muut kerääntyivät takan ääreen paahtamaan kastanjoita ja syömään makeisia Emma Woodin kehrätessä huomion keskipisteenä. Grace oli pari kertaa soittanut Mooreille ja kysynyt, tulisiko Milly kaupunkiin elokuviin tai luistelemaan, mutta serkulla oli aina ollut muuta tekemistä. Alkoiko tämä nyt vältellä heitä kaikkia!

Toisaalta Gracen oli rehellisyyden nimissä tunnustettava, ettei hänkään saanut Stuartin neuvoista huolimatta tehdyksi mitään Axelin suhteen. Hän kävi luistelemassa ja Bobby-tädin kahvilassa ja elokuvissa ystävättäriensä ja toisinaan Gordonin kanssa, mutta vältteli edelleen Axelia minkä voi ilman, että se oli liian silmiinpistävää. Miksei Axel tullut hänen puheilleen! Tämähän oli aloittanut koko sotkun!

Stuartin lähdettyä Koivuranta tuntui oudon tyhjältä ottaen huomioon sen, että lapsista seitsemän oli yhä paikalla. Mutta koko perhe iloitsi Stuartin menestyksestä, ja Grace oli aivan erikoisen iloinen tämän kanssa käymästään keskustelusta. Jos Stuart vain jaksaisi loppuun asti, miten onnellisia heistä Fannyn kanssa tulisikaan!

Uudenvuodenaattona teepöydässä äiti sanoi, että Anne-täti oli soittanut ja kutsunut heidät Barclaylle odottamaan vuoden vaihtumista.

-Ei mitään suuria juhlia tällä kertaa, hän selitti, -vain meidän perheemme. Vähän kuten heidän häissään. Kuka tulee mukaan?

-Minulla on menoa, Moira ilmoitti ylhäisesti.

-Vai niin, sanoi isä, -onko minun tarpeen tietää jostakin jotakin?

-Äh, se on vain Gus MacDonald, tuhahti Walter. -Hän on ihan hoopo. Kuka nyt tahtoisi viettää uuttavuotta Moiran kanssa!

-Walter, äiti sanoi nuhdellen, -älä puhu rumasti sisarestasi. Minne te menette, Moira?

-Elokuviin ja sitten Bobby-tädin kahvilaan, hän pitää sen auki yli puolenyön, Moira selitti ja potkaisi Walteria pöydän alla niin, että tämän teetä läikkyi liinalle.

-Hm, sanoi isä. -Nyt minä tunnen itseni vanhaksi, Sappho. Kuvittelin, ettei Moiraa vietäisi uutenavuotena ulos vielä pariinkymmeneen vuoteen.

-Isä! huusi Moira, -parinkymmenen vuoden kuluttua minun elämäni on jo ohi!

-Älä hupsuttele, Moira, äiti sanoi. -Entä te muut? Archie? Don?

-Mekin aiomme elokuviin, Archie sanoi. -Hyvä tietää, että Moira on läsnä. Tulemme istumaan teidän taaksenne.

-Ettekä tule! Moira tiuskaisi.

-Oho, sanoi Donald kiinnostuneena, -onko jokin syy siihen, miksi emme saisi tehdä sitä?

-Entä sinä, Faith, menetkö jonnekin Dugaldin kanssa? äiti keskeytti mehevän riidanalun, sillä Moira ei tuntunut kestävän nyt pienintäkään kiusoittelua.

-Hotellille, Faith sanoi, -meitä tulee sinne suurempi joukko.

-Entä Grace?

Grace katsoi alas teekuppiinsa. Mitä hän tekisi? Kauan sitten uudenvuodeniltana hän oli myös ollut Axelin kanssa riidoissa ─ vaikka nythän he eivät olleet riidoissa, he eivät vain puhuneet toisilleen ─ ja hän oli lähtenyt äidin ja isän mukana apteekille ja ilta oli muuttunut hyvin iloiseksi ja… Grace punastui hiukan muistaessaan, mitä Axel oli sanonut ja mitä oli ollut vähällä tapahtua.

Mutta silloin hän oli etukäteen tiennyt Anne-tädin kutsuneen apteekille puoli kaupunkia, ja vaikka heillä ei olisi ollut Axelin kanssa mitään sanottavaa toisilleen, hän olisi voinut luontevasti hakeutua kenen tahansa toisen seuraan. Nyt olisi toisin, jos paikalla olisivat vain äiti ja isä ja ehkä Evan ja Walter. Mistä hän puhuisi Axelin kanssa? Tahtoisiko Axel puhua hänen kanssaan mistään?

-Grace? äiti toisti kysyvästi.

-Grace on taas riidoissa Axelin kanssa, Moira selitti unohtaen täysin veljiensä kiusanteon.

-Vai niin, isä totesi vähän kuivasti, -ehkä sinun ei sitten enää tarvitse siihen sekaantua.

-En minä sekaannukaan! Mutta Iona sanoi, että Axel on ollut eri pahalla tuulella tapaninpäivästä asti, kun Grace ei ollut häntä juhlissa huomaavinaankaan, vaan liehui Gordonin kanssa.

-Moira, Iona ei varmaan tarkoittanut, että toistat hänen sanomisiaan meille kaikille, nuhteli äiti. -Lähde mukaan vain, Grace. Anne sanoi oikein kaivanneensa sinua.

Grace teki päätöksensä.

-Minä viimeistelen ne Mally-tädin lehden kuvitukset, hän sanoi reippaasti.

-Uudenvuodeniltana? Yksin kotona?

-En minä ole koko iltaa yksin kotona. Gordon pyysi minua luistinradalle. Gracen ääni värähti. Itse asiassa Gordon oli pyytänyt häntä ensin hotellille, mutta sen kutsun Grace oli tyrmännyt niin täysin, että oli itsekin tullut pahoilleen ja suostunut sen tähden luistinrataan.

Äiti ja isä katsoivat toisiinsa, ja Grace oli aivan varma, että Archie katsoi häneen, mutta hän joi teensä loppuun niin rauhallisesti kuin saattoi.

-Perinteet ovat tietysti aina hyväksi, Faith huomautti. -Vaikka sitten se, että olet riidoissa Axelin kanssa melkein joka vuodenvaihde.

-Axel lähtee ylihuomenna Fergien luo! Moira kimitti. -Jos sinä aiot puhua hänen kanssaan…

-Menköön minun puolestani. Miksi sinun pitää minun asioistani huolehtia! Grace tiuskaisi.

-Kas niin, isä keskeytti. -Evan ja Walter, entä te?

-Minä tulen, sanoi Evan, -mutta jos sopii, niin vähän myöhemmin, kentällä on jääpallo-ottelu alkuillasta.

-Niin minäkin! huusi Walter, joka oli sinä talvena ehtinyt jo niittää mainetta Fort Williamin jääpallopeleissä.

-Ei sitten suoraan ottelusta, äiti huomautti. -Käytte kotona ensin ja siistiydytte.

-Anne-täti on eri reilu, ei häntä haittaa, jos on silmä mustana tai housunpolvi rikki, Walter huomautti.

-Ehkä niin, sanoi isä, -mutta Adamilla on vapaailta, eikä hän varmaankaan tahdo ruveta laastaroimaan teidän vammojanne.

Teen jälkeen Grace jäi auttamaan Coraa pöydän korjaamisessa. Oli sovittu, että koska oli uudenvuodenaatto, Cora saisi lähteä heti teen jälkeen kotiin, vaikka Grace arvelikin, ettei tämä ollut tytölle ehkä niinkään suuri ilo.

-Menetkö sinä todella Gordonin kanssa? Cora kysyi hiljaa. -Minä tarkoitan, että… sinä olet suoraan sanottuna tyhmä, ellet puhu Axelille.

-Hän ei puhu minulle. Onhan hän ollut viikon kaupungissa.

-Grace! Cora tarttui häntä käsipuolesta. -Se vaivaa sinua, ja se vaivaa häntä, näinhän minä sen tohtorilassakin.

-Näitkö? Minä luulin, että sinulla oli muuta ajateltavaa, Grace tokaisi. -Varsinkin tanssin aikana kellarissa!

Cora lehahti hehkuvan punaiseksi.

-Älä! hän suhahti ja vilkaisi olkansa yli äidin työhuoneen oveen, aivan kuin olisi pelännyt tämän voivan kuulla heidät seinän läpi. -Huomasiko joku muu?

-En minä usko, Grace lohdutti häntä. -Minä vain seurasin Archieta tarkemmin. Cora, mitä tapahtui?

-Hän ei saisi… minä en tahdo… Hän on hullu! Cora sopersi hämmentyneenä. -Hän tuli sinne alas ja vaati saada kuivata minun avukseni astioita kuin mikäkin lakeija, vaikka oli siellä melkein päähenkilönä, kun kaikki ihastelivat hänen puhettaankin.

-Oh, sanoi Grace, -vai kuivata astioita. Siksikö sitä nykyään kutsutaan!

Cora punastui, jos mahdollista, vielä enemmän.

-Grace, et saa kiusata minua!

-Enhän minä kiusaa! Astioiden kuivaaminen on hyvin tärkeä taloustoimi. Mitä muu palveluskunta siitä sanoi?

-Eivät he tietystikään nähneet häntä! Archie livahti oven taakse piiloon aina, kun Jane toi likaisia astioita sisään ja haki puhtaita, Cora tunnusti, eikä Grace voinut olla nauramatta, niin ihanalta ja hullunkuriselta se kuulosti.

-No niin, tarinan sankari siis kuivasi astioita, Grace sitten toisti, aivan kuin ei olisi saanut kyllikseen tästä yksityiskohdasta. -Kaksi tuntia? Ei siellä niin paljon vieraita ollut.

Cora loi häneen murhaavan katseen.

-Jos sinä nyt välttämättä tahdot tietää…

-Minä tahdon tietää kaiken! Grace ilmoitti häpeämättömästi.

-Minun pitäisi torjua hänet, mutta minä en voi, minä en pysty, Grace! Hänen pitäisi ymmärtää…

Grace vakavoitui heti.

-Ei sinun tarvitse kertoa, ellet tahdo, hän sanoi nopeasti, häveten kiusantekoaan.

-Kyllä minä voin kertoa. Cora laski vettä tiskialtaaseen ja huokasi itsekseen, kuin ajatellen tuota toista tiskaushetkeä. -Minä… Minä annoin hänen suudella itseäni. Monta kertaa. Niin monta kertaa kuin hän tahtoi.

-Cora kulta, sehän on ihanaa! Teistä tulee niin onnelliset!

-Älä viitsi, Cora puuskahti yhtäkkiä melkein tylysti. -Mene tekemään ne piirroksesi, minä selviän kyllä. Hyvää uutta vuotta. Nähdään ylihuomenna.

-Eikö Archie vie sinua autolla kotiin? Grace kysyi toiveikkaasti, mutta Cora puisti hurjasti päätään.

-Ei! Minä en salli. Hän ei saa. Hänen pitää tulla järkiinsä. Voi Grace, minä en ole koskaan ollut niin onnellinen kuin hänen sylissään siinä kolkossa apukeittiössä tiskipaljun ääressä! Mutta tietysti minä käsitän, ettei siitä tule mitään. Hänenkin pitää käsittää. Mene nyt.

Ja Cora melkein työnsi Gracen pois keittiöstä.

Sinä iltana luistinradalla oli elävää musiikkia ja tervapatoja, eikä romanttista tunnelmaa häirinnyt edes radan toisessa päässä pelattu meluisa jääpallo-ottelu. Grace oli saanut kuvitustyönsä siihen pisteeseen, että uskoi voivansa heti Edinburghiin palattuaan esitellä ne valmiina Mally-tädille, mutta hänen ajatuksensa askaroivat vielä sommitteluissa ja varjostuksissa ─ ja kieltämättä myös kyseisessä Edinburghiin paluussa, aivan kuin Coran kertoma romanttinen tarina olisi herättänyt hänessäkin levottomia muistoja.

Lewisista ei ollut kuulunut mitään joulun aikana, mistä Grace oli sinänsä kiitollinen, mutta tunsi silti outoa haikeutta. Mitä kaikkea hän olikaan ehtinyt syksyn mittaan haaveilla ennen joulua tapahtuvaksi! Ja olisihan Lewis voinut yrittää

-Penni ajatuksistasi, sanoi Gordon, joka veti häntä radan ympäri.

-Äh, sanoi Grace ja punastui tuskin huomattavasti, -ajattelin piirustamista.

-Hm, sanoi Gordon. -Ja jotakuta muutakin.

-Älä viitsi.

Gordon pysähtyi niin äkillisesti, että Grace käytännöllisesti katsoen liukui hänen syliinsä.

-Gracie, enkö minä saa vieläkään pyytää… Mitä sinä täällä teet?

-Anteeksi, sanoi Axel Barclay, joka luisteli heidän luokseen. -En tarkoittanut keskeyttää mitään.

-Et sinä keskeyttänyt, Grace mutisi ja liukui nopeasti kauemmaksi Gordonista. Sitten hän hämmästyneenä tajusi nyt puhuneensa Axelille, eikä se ollut tuntunut tämän kummemmalta.

-Saanko minä lainata Gracea hetkeksi? Axel kysyi Gordonilta kohteliaisuudella, joka oli aivan uutta.

-Hmph, mutisi Gordon, mutta ymmärsi olla vastaamatta omasta puolestaan muuta, kun Grace vähän epäröiden nyökkäsi.

-Minä en viivy kauan, Grace mutisi. -Mitä sinä tahdot? Teillähän on vieraita!

Kysymys oli osoitettu Axelille, kun he olivat luistelleet vähän kauemmaksi Gordonista.

-Minä kuulin äidiltäsi, että olet täällä, ja tahdoin tulla kysymään, mitä sinulle kuuluu, Axel sanoi. -Et ole kirjoittanut koko syksynä.

-Et sinäkään! Grace nykäisi niskaansa. -Ja sinä lähdet kuulemma ylihuomenna Fergien luo.

-Entä sitten? Sinä olet täällä MacDonaldin kanssa.

-Ei nyt taas aloiteta! Grace puuskahti.

-Älä sitten aloita! Axel rypisti kulmiaan. -Tämän tähden minä en ole viitsinyt pitää yhteyttä. Sinä vain rähjäät.

-Enkä rähjää ─ olisit itse ihmisiksi!

-Grace, minä en halua joutua selittelemään ystäviäni sinulle, kun et sinäkään selittele. Axel katsoi häneen totisena. -Minä todella toivoin, että sinä jos kuka ymmärtäisit. Ei se, että Fergie ja minä olemme ystäviä, tarkoita, että… etten…

Hän hämmentyi ja sekosi sanoissaan, ja jostakin syystä Gracen poskia alkoi kuumottaa. He seisoivat hetken pakastuvassa illassa ja katselivat toisiaan.

-Ollaanko sujut? Axel kysyi yhtäkkiä ja ojensi kätensä. -Ei riidellä.

Grace veti epäröiden lapasen kädestään ja tarttui Axelin käteen, ja tämän kosketus sai hänen luistimenteränsä oudon epävarmoiksi.

-Ei riidellä, hän mutisi.

-Hyvää uutta vuotta. Axel liukui kauemmaksi. -Pitäkää hauskaa.

Hän viittasi Gordonin suuntaan, ja yhtäkkiä Grace tajusi, että poika todella lähtisi ─ ettei tämä ollut tahtonut mitään muuta kuin ”olla sujut” ja sopia ─ ettei tämä suinkaan halunnut jäädä Gracen seuraan.

-No, mitä se oli? Gordon luisteli hänen luokseen nähdessään Axelin lähtevän.

-Ei mitään, Grace mutisi. -Ei yhtään mitään.

Sinä uudenvuodenyönä Grace monen muun tapaan valvoi ─ mutta toisesta syystä kuin monet onnellisemmat valvojat. Hän oli kuvitellut, ettei mikään voisi olla pahempaa kuin puhumattomuus Axelin kanssa, mutta nyt hän tiesi, ettei se pitänyt paikkaansa. Pahempaa oli se, että Axel tahtoi vain ”olla sujut”, ei mitään muuta.

He menivät kaikki uudenvuodenpäivänä Kuusikukkulalle, ja Grace koetti epätoivoisesti olla miettimättä, mahtaisiko Axel sittenkin käydä sillä aikaa Koivurannassa, olisiko tämä tahtonut sittenkin vielä puhua… jostakin. Mutta sitähän hän ei voisi tietää, kun ei ketään ollut kotona ottamassa viestiä. Niinpä hän päättäväisesti keskittyi seurustelemaan serkkujen kanssa ja olemaan välittämättä siitä, että Milly oli tavallista iloisempi ja hilpeämpi, mutta ei todellakaan näissä kutsuissa livahtanut ulos kävelylle kahdenkesken Donaldin kanssa.

Tammikuun toisena päivänä Gracen olo oli oudon huojentunut. Axel oli lähtenyt, mennyt Fergiensä luo. Hänen ei ainakaan tarvitsisi enää törmätä tähän. Hän päätti lakata säälimästä itseään ja koetti päivän mittaan kysellä Coralta varovasti tämän uudenvuoden kulusta aavistaen, että jos se oli hänellä ollut surumielinen, oli se Coralla ollut masentava, sillä Ian MacRobilla oli oma tapansa juhlia uuttavuotta, ja siitä kärsi koko hänen perheensä. Mutta kun he illalla menivät tohtorilaan Gordonin syntymäpäiville, Gracesta tuntui, kuin Alice-täti olisi ollut häntä kohtaan tavallistakin ystävällisempi.

Onneksi pian olisi loppiainen, joululoma olisi ohi, hän palaisi Edinburghiin, hän saisi tarttua taas opintoihinsa, eikä hänen tarvitsisi ajatella mitään muuta! Päättäväisesti Grace alkoi taas harjoitella piirtämistä ja maalaamista, ja kirkkaina päivinä hän kulki kameroineen ulkona ottamassa maisemakuvia ja harjoittelemassa erityisesti valon ja varjon kuvaamista.

Loppiaisaattona Grace tuli alakertaan kameransa kanssa lähteäkseen ulos. Äiti oli mennyt seurakunnan naistoimikunnan kokoukseen, sisarukset olivat kuka missäkin, Archie ajossa ja isä myymälässä ─ tai niin hän luuli. Grace oli päässyt eteiseen asti ja aikoi ryhtyä pukeutumaan, kun hän kuuli keittiöstä Archien äänen.

-Älä kiusaa minua enempää! Minä lupaan, minä vannon, että suojelen sinua ─ kaikelta, puheilta ja pahoilta ajatuksiltakin ─ minä en anna kenenkään loukata sinua! Uskothan sinä sen?

Grace jäykistyi ja kääntyi hitaasti naulakolta, jonne oli ehtinyt. Keittiön ovi oli auki, ja hän näki, että Cora seisoi pöydän luona, ja Archie oli polvillaan hänen edessään ja piti hänen käsiään, joita tyttö koetti turhaan vetää vapaiksi.

-Älä, Cora sopersi. -Archie, älä! Minä pyydän, anna olla, unohda minut. Kyllä sinä käsität, ettei siitä tule mitään. Ei minun kanssani. Sinun pitää ymmärtää!

-Minä ymmärrän kyllä, Archie sanoi tiukasti. -Ymmärrän sen, että kaikki vaikeudet on tehty voitettaviksi, että kaikesta voidaan selvitä yhdessä! Etkö sinä ymmärrä sitä? Cora, minä rakastan sinua!

-Niin minäkin sinua, Cora melkein nyyhkytti. -Ja siksi minä en voi suostua. Archie, nouse, mene pois, ennen kuin joku tulee!

Aikoipa Archie totella tai ei, hän ei ehtinyt tehdä mitään. Ulko-ovi aukeni, ja äiti, joka oli ilmeisesti unohtanut jotakin kokouksessa tarvitsemaansa, astui sisään ja aikoi mennä työhuoneeseensa ─ mutta pysähtyi keittiön kynnykselle kuin joku olisi lyönyt häntä kasvoihin.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

67. Hääpäivälahjoja


Silloin äiti yhtäkkiä sanoi kuuluvasti:

-Kauheasti vaivaa sinusta on kyllä ollut!

Hänen äänensä oli kujeileva, heidän äitinsä, joka oli koko päivän itkeskellyt ensiksi surusta Stuartin poissaolon tähden ja sen jälkeen ilosta, mutta joka nyt hillitsi itsensä aivan mestarillisesti.

Vieraat purskahtivat taas nauruun, isä kokosi itsensä ja katsoi äitiin, ja sen verran Gracekin osasi lukea huulilta, että näki hänen kuiskaavan kiitoksen.

-Minulla taisi olla melkoisia ruusunpunaisia unelmia huolettomasta tulevaisuudesta silloin, kun kihlasin Bettyn, isä sitten jatkoi. -Ehkä on onni, ettei nuori mies tiedä, mihin kaikkeen elämä kuljettaa. Mutta sittenkään minä en vaihtaisi pois päivääkään. En päivääkään.

-Montako kertaa sinä kositkaan? pisti Rose-täti väliin. -Minäkin taisin jossakin välissä seota laskuissa!

-En minä kertonut joka kerrasta! puuskahti äiti, tajusi sitten menneensä lankaan ja nauroi muiden mukana niin, että itki nyt sen tähden. -Duncan, uskallakin…

-Jaa, isä sanoi, ja nyt hänen silmänsä olivat kirkkaat ja tuikkivat, -mitenkäs se olikaan...

Hän oli laskevinaan sormillaan, Stuart vislasi kuin katupoika, ja Faith, joka istui Dugaldin kanssa muutaman tuolin päässä, loi häneen murhaavan katseen ─ ilmeisesti hän tunsi jälleen halua kuristaa veljensä.

-Ensimmäisen kerran… isä aloitti.

-Duncan! äiti sähähti ja näytti kauhistuneelta.

Isä ei ollut huomaavinaan.

-Ensimmäisen kerran minä kosin melko… hm… epäromanttisissa olosuhteissa ja vähän kuin olosuhteiden pakosta, hän jatkoi. -Ilmankos sydämeni valittu näki parhaaksi juosta karkuun.

Rosie-täti nauroi niin, että hänen piti peittää kasvonsa nenäliinalla, ja Rose-täti töni häntä kyynärpäällä, kuin he olisivat olleet pikkutyttöjä. Mutta Charlie-setä näytti tuimalta.

-Minä muistan siitä tapahtumasta kyllä erinäisiä seurauksia! hän sanoi moittivasti.

-Työtapaturma, isä sanoi vähän nolona. -No, toisen kerran…

-Duncan! äiti parahti.

-Toisen kerran otin asian puheeksi, kun… hm… sain taas puhutella Bettyä erään… hm… välienselvittelyn jälkeen. Sanottakoon, että ellei isoäitini olisi ollut niin hyvä taivuttelemaan, emme ehkä todellakaan olisi tänään tässä.

-Välillä en voi olla miettimättä, olisiko niin ollut parempi! äiti puuskahti, vaikka kaikki näkivät, ettei hän ollut oikeasti vihainen.

-Kolmannella kerralla… isä jatkoi, ja kaikki alkoivat taas nauraa, ja Moira oli niin tohkeissaan, että hakkasi kengillään tuolinjalkoja kuin pikkulapsi. -Kolmannella kerralla aloin olla epätoivoinen ja kosin häntä keskellä katua. Muistatko, Sappho? Erään kakkuepisodin jälkeen.

-Voi hyvä tavaton, äiti huudahti ja puisti päätään ja huitaisi isää nenäliinallaan.

-Sen jälkeen katsoinkin parhaaksi painua vähäksi aikaa Amerikkaan nuolemaan haavojani, isä virnisti. -Mutta sitten neljännellä kerralla…

Nyt kaikki vieraat nauroivat niin, että isän ääni aivan hukkui. Grace näki, että Corakin tirskui ovensuussa, ja kirkkoherra Morrison hakkasi polviinsa, ja jopa hänen rouvansa hytkyi naurusta, vaikka koetti hillitä itsensä.

-Neljännellä kerralla, isä korotti ääntään kaiken hälinän yli, -minä ymmärsin vihdoin hankkia sellaisia oleellisia tykötarpeita kuin hiekkarannan ja kuutamon ja tanssiorkesterin. Kuten näette, se tepsi heti. Harmi, etten ymmärtänyt sitä aiemmin.

Nyt äitikin nauroi ääneen, ja Gracesta oli ihana katsoa, miten nuorelta tämä yhtäkkiä näytti, aivan kuin olisi taas ollut sillä hiekkarannalla, missä se sitten ikinä olikin.

Isä antoi heidän nauraa ja taputtaa käsiään, mutta sitten hän vakavoitui.

-Minä en tiedä, mihin elämäni olisi vienyt, ellei Betty olisi lopulta suostunut vaimokseni. Tuskin hyvään suuntaan. Tuskin sellaiseen onneen, mitä olen hänen kanssaan saanut kokea. Mutta minun on tunnustettava, että yhden kerran nimenomaan hänen olemassaolonsa on johtanut minut rikokseen ─ varkauteen.

He hiljenivät kaikki kuuntelemaan.

-Niinä vuosina, jolloin minä vain toivoin ─ toivoin hartaasti ─ minä onnistuin saamaan käsiini Bettyn valokuva-albumin. Ja otin sieltä valokuvan häneltä lupaa kysymättä.

Isä veti taas esiin lompakkonsa, mutta tällä kerralla hän ei esitellyt ikivanhoja teatterilippuja, vaan otti käteensä vanhanaikaisesti paksulle pahville kiinnitetyn, hyvin nuhjaantuneen valokuvan.

-Tämä kuva piti minut pinnalla silloin, kun en uskaltanut luottaa tulevaisuuden tarjoavan minulle onnea ja rakkautta. Tämä kuva antoi minulle voimaa rintamalla, kun en uskaltanut edes toivoa pääseväni elävänä takaisin kotiin. Tätä kuvaa minä kaipasin silloin, kun… seinä tuntui nousevan pystyyn koko elämässä. Ja ihmeellisellä tavalla tämä kuva palasi luokseni, aivan kuin se olisi amuletti, joka tuottaa onnea.

Grace ryhdistäytyi, haki Archien katsetta ja teki sitten käsillään neliskanttisen liikkeen. Archie viittasi joulukuusen alle, ja siellä tosiaan oli ruskeaan paperiin kääritty taulu.

-Tämä kuva on kokenut kolmenkymmenen vuoden aikana niin paljon, että siitä tuskin saa enää selvän, isä jatkoi. -Alkujaan pidin sitä paljaaltaan taskussani, aina käden ulottuvilla. Sitten siirsin sen lompakkoon, mutta en ymmärtänyt silloinkaan suojata sitä. Tänä syksynä yritin ottaa siitä kopion retusoitavaksi, mutta kuvapinta on kulunut liiaksi. Koetin saada käsiini negatiivin, mutta sekään ei onnistunut.

-Jos minä vain olisin edes aavistanut tuota kuvaa ottaessani, puuskahti isoeno Jim, joka oli tullut Invernessistä asti isotäti Marianin ja äidin serkun Colinin ja tämän perheen kanssa. -Minä vannon, että etsimme joka paikasta!

-No, onneksi meillä on tytär, joka osaa luoda, isä jatkoi hymyillen. -Niinpä minä käännyin Gracen puoleen. Lähetin hänelle tekemäni kopion kuvasta ja kysyin, saisiko hän siitä aikaan mitään. Ja ymmärtääkseni hän sai.

Nyt isä nyökkäsi, ja Grace hypähti pystyyn ja riensi hakemaan paketin kuusen suojasta. Hän vei sen isälle ja livahti takaisin paikalleen. Voi, kunpa se nyt olisi sellainen kuin piti! Vaikka isä oli kyllä sanonut, että se oli.

-Sinä olet tässä kuvassa seitsemäntoista, isä sanoi, -niin kuin meidän Gracemme on nyt.

-Melkein kahdeksantoista, äiti muistutti ja vilkaisi hymyillen Graceen.

-Melkein kahdeksantoista, isä korjasi naurahtaen. -Aivan niin kuin sinä olet minun silmissäni edelleen. Toivottavasti pidät siitä.

Hän ojensi paketin äidille, ja syvä hiljaisuus laskeutui saliin, kun äiti kääri paperit pois.

-Voi Duncan, hän kuiskasi.

Kuva oli pelkkä kehikkoon pingotettu kangas, sillä Grace ei ollut saanut sitä lopultakaan viimeistellyksi niin ajoissa, että se olisi ehditty kehystyttää, mutta isä oli luvannut hoitaa asian heti välipäivinä. Tyttö oli kyllä aloittanut maalaamisen jo syksyllä Edinburghissa isän lähettämän suttuisen valokuvakopion perusteella, mutta hänen elämässään oli ollut niin paljon häiriötekijöitä, että työ oli edistynyt hitaasti. Hän oli viimeistellyt sen vasta jouluaattona ennen illalliselle lähtöä ja pelännyt, ettei maali ehtisi kuivua, mutta onneksi se oli tuntunut kuivalta sormenpäähän tänä aamuna.

Isä oli tehnyt kopion alkuperäistä kuvaa suurempana, joten vaikka kuvapinta olikin pahasti kulunut, sai Grace silti kuvasta jotakuinkin selvän. Välillä isoäiti oli auttanut häntä, sillä hänhän muisti, miltä äiti oli nuorena tyttönä näyttänyt, ja kotona tietysti isä. Isä olikin ollut hyvin tarkka jokaisesta yksityiskohdasta, aivan kuin hänen mielessään olisi ollut tuosta ikivanhasta kuvasta kopio, joka oli selkeämpi ja kirkkaampi kuin edes alkuperäinen kuva oli ollut isoeno Jimin kehitysastiasta nostettuna.

Nyt äiti istui aivan hiljaa ja katsoi kangasta, jolle Grace oli koettanut luoda uudelleen tuon kuvan värillisenä. Työ oli ollut ihmeellisen rauhoittavaa, aivan kuin hän olisi sitä tehdessään saanut keskustella äidin kanssa silloin, kun tämäkin oli seitsemäntoista ─ tai oikeastaan jo melkein kahdeksantoista ─ ja seisoi valkeassa puvussaan vihreiden pensaiden edustalla Kuusikukkulan puutarhassa. Kuva oli otettu Rob-enon ja Anna-tädin kihlajaisissa, ja niistä oli kauhean kauan.

-Kiitos, äiti sanoi yksinkertaisesti ja nyökkäsi Gracelle. Sitten hän nousi, laski maalauksen tuolilleen, kietoi kätensä isän kaulaan ja suuteli tätä ─ koko salintäyden vierasjoukon nähden.

Jos Stuart nyt vislaa, minä kuristan hänet, Grace ajatteli. Mutta kukaan ei äännähtänyt, vain Mary-tädin epätoivoisesti tukahdutettu värisevä nyyhkytys rikkoi hiljaisuutta.

Sitten äiti irrotti kätensä ja astui taaksepäin. Mutta hän katsoi yhä isään.

-Jos olisin tiennyt, millaista elämä sinun kanssasi olisi, Duncan Archibald Fleming, hän sanoi osin vakavana, osin kujeillen, -olisin ehkä suostunut jo toisella tai kolmannella kerralla. Ei ensimmäisellä kuitenkaan, ettet olisi käynyt suotta itserakkaaksi.

-Sinä ajattelet aina minun parastani, isä myönsi.

-Mutta en ole hetkeäkään katunut, että vastasin myöntävästi vihdoin neljännellä, äiti jatkoi ja hymyili kyynelten valuessa hänen poskilleen.

Moira huokasi Gracen vieressä niin syvään onnesta, että Grace nyhjäisi häntä moittivasti. Mutta hänkin tunsi silmiensä kostuvan. Löytäisikö hän koskaan ketään, jolle saattaisi sanoa tuolla tavalla neljännesvuosisadan avioliiton jälkeen?

Archie istui tuolillaan kyynärpäitä polviin nojaten, samanlaisessa asennossa kuin isä monta kertaa. Mutta hän ei katsonut äitiä ja isää. Äkkiseltään hän näytti katselevan takan koristereunusta, aivan kuin olisi koettanut peitellä liikutustaan, ja niin toivottavasti Maisie ja kaikki muut kuvittelivat asian olevankin. Mutta Grace istui sellaisessa kulmassa, että näki veljensä todellisuudessa katselevan Coraa.

-Mitä te tuijotatte? äiti samassa kysyi hilpeästi salintäyteiseltä vierasjoukolta. -Ettekö te ole ennemmin nähneet avioparin suutelevan?

Naurunhyrske ja suosionosoitukset täyttivät taas suuren huoneen. Grace ajatteli itsekseen tirskuen, että oli onni, kun Dugaldin vanhemmat eivät olleet läsnä, vaikka äiti oli välillä jo harkinnut kutsuvansa heidät vierailulle nimenomaan nyt. Jos Farlanet olivat todella niin tiukkoja kuin oli annettu ymmärtää, nämä olisivat syvästi kärsineet tällaisesta juhlasta, jossa jatkuvasti naurettiin ja esitettiin välihuutoja ja kerrottiin salaisuuksia menneisyydestä.

Samassa Milly pujahti ihmisten lomitse takan edustalle, jossa oli hiukan tyhjää lattiatilaa. Hänellä oli kainalossaan äänilevy, jonka hän kävi laittamassa pienellä pöydällä olevaan gramofoniin. Sitten hän veivasi gramofonin käyntiin, ja rytmikäs, eksoottinen musiikki täytti salin.

Ja sitten hän tanssi.

Grace oli nähnyt Millyn tanssivan lukemattomia kertoja, tietysti tavallisissa tanssiaisissa ja sitten Berliinissä. Hän ei tiennyt, miten Milly oli viihtynyt Liverpoolissa, sillä serkulta oli tullut vain pari lyhyttä kirjettä koko syksyn aikana. Mutta nyt hän näki, että viihtyi tai ei, oppinut Milly oli. Vaikkei Grace paljon tanssista ymmärtänyt, hänkin tajusi, miten paljon Milly oli edistynyt sitten Angela-neidin ─ ja miten paljon hän vielä tulisi edistymään.

Milly oli pukeutunut ohuesta kankaasta ommeltuun pukuun, jossa oli hyvin leveä helma, ja sen hulmahdukset seurasivat hänen notkean vartalonsa liikkeitä kuin ihmeellinen utu, kuin keijukaisen viitta. Hänessä oli jotakin hypnoottista, jotakin sellaista, joka sai kaikki seuraamaan lumoutuneina jokaista liikettä, jokaista askelta.

Sitten levy loppui, ja Milly vaipui lattialle äidin ja isän eteen niin syvään hoviniiaukseen, että sellainen tuntui sotivan kaikkia ihmisen fysiikan lakeja vastaan. Samassa hän taas kohosi aivan kuin siipien kannattamana, kumarsi ja juoksi tiehensä ─ kuin hän olisi todellakin ollut keijukainen eikä elävä olento.

Suosionosoitukset olivat hurjat. Kukaan ei ollut koskaan nähnyt Fort Williamissa mitään tuollaista, ja Grace huomasi, miten Rose-täti ja Charlie-setä katsoivat hämmentyneinä toisiinsa. Ilmeisesti hekään eivät olleet oikein tajunneet, miten taitava Milly oli.

Milly ei tullut takaisin, vaikka he taputtivat miten kauan, joten lopulta Alice-täti nousi ja ilmoitti, että lounas oli katettu ja kaikki olivat tervetulleita ruokasaliin. Ihmiset alkoivat tungeksia edestakaisin, jotkut tahtoivat ensin mennä katsomaan Gracen maalaamaa kuvaa ja toiset vaihtamaan pari sanaa äidin ja isän kanssa, kun taas osa pyrki ruokasaliin.

Tungoksessa Grace näki, että Donald työntyi vastavirtaan, kohti hallin ovea. Sen kummemmin ajattelematta hän pujahti veljensä perään. Kiusaus saada nähdä, millaiset välit Millyllä ja Donaldilla oikein nykyään oli, kävi voittamattomaksi.

Mutta Milly ei ollut hallissa. Eikä Donald näyttänyt häntä etsivänkään, vaan meni juuri ulos takaovesta. Grace seurasi perästä ja löysi veljensä ulkoa pakkasesta sytyttämästä savuketta.

-Äiti ei pidä tupakanhajusta, Grace huomautti. Hän oli huomannut Donaldin joululoman aikana silloin tällöin haisevan tupakalta, samalta kuin isä hänen kaikkein varhaisimmissa lapsuusmuistoissaan, mutta ei ollut aiemmin nähnyt tämän polttavan.

-Mitä sinä olet vailla, Donald mutisi hytisten vähän.

Grace epäröi.

-Etkö sinä… Et kai sinä… ole vihainen, kun Milly tanssii?

-En tietenkään! Oletko sinä hullu.

-Niin mutta… mitä sitten…

Donald imi savuketta ja puhalsi sitten täydellisiä renkaita pakkassäähän. Grace ajatteli, että Donin piti tehdä jopa tupakoinnista jollakin tavalla teknistä.

-Minä koetan vain tottua siihen ajatukseen, että olen menettänyt hänet.

-Menettänyt?

-Näithän sinä, miten hän tanssi. Miten hän eli tanssiaan. Kuvitteletko sinä, että hän vilkaiseekaan enää minuun, kun on päässyt kokemaan jotakin tuollaista?

-Onko hän kirjoittanut sinulle syksyn mittaan?

-Pari kertaa ─ eikä mitään sellaista, mitä ei voisi kirjoittaa kenelle tahansa. Donaldin ääni värähti, ja Grace huokasi ajatellessaan, että ilmeisesti joskus aiemmin Milly oli kirjoittanut asioita, joita ei olisi kirjoittanut kenelle tahansa. -Minä… olen kyllä arvannut. Jo viime keväästä lähtien, kun olitte matkalla ja hän lakkasi vastaamasta kirjeisiini. Mutta kaipa minä elättelin toiveita.

Gracea paleli ohuessa silkkipuvussaan niin, että hän sai tuskin hengitetyksi. Mutta hän ei voinut jättää Donia yksin ulos kylmyyteen, kun sisällä kaikki olivat iloisia ja juhlamielellä.

-Se on varmasti väliaikaista, hän sopersi. -Tarkoitan, että Milly sai ensimmäisen kerran keskittyä tanssiin Berliinissä, ja vasta siellä me kaikki käsitimme, miten taitava hän on. Siinä on hänellekin uutuudenviehätystä.

-Eikä ole. Kyllä minä näin sen jo kesällä. Tanssi tulee hänelle ensin, sitten ehkä joku muu. Mutta minä se en ole. Mitä hän tekisi ikävällä insinöörillä, kun hän voi valloittaa koko maailman! Donald heitti savukkeen lumeen ja tallasi sen sammuksiin. -Laputa sisään nyt, Gracie, sinähän jäädyt. Äläkä sekaannu minun asioihini. Minä pärjään kyllä.

He palasivat hiljaisina sisään. Ruokasalissa asetuttiin juuri pöytään, ja samassa Edinburghin isoäiti alkoi kertoa jotakin hauskaa tarinaa siltä ajalta, jolloin isä oli vasta kosiskellut äitiä. Cora tarjoili paistia, ja Grace näki Archien ilmeestä, miten mielellään tämä olisi ottanut painavan vadin tytön hennolta käsivarrelta.

-Mitä sinä huokailet, Prinsessa? Stuart kysyi hyväntuulisesti ja veti hänelle tuolin. -Istu alas ja syö.

Grace totteli ja koetti unohtaa kaikki ikävät asiat. Nyt oli äidin ja isän juhla, ja Prinssi oli kotona, ja kaikki oli hyvin!

Lounas kesti kauan, sillä yhtäkkiä kaikki halusivat kertoa tarinoita kuluneen neljännesvuosisadan ajalta. Fergus-setä muisteli, millaista oli ollut, kun äiti ja isä muuttivat Koivurantaan, ja Malcolm Armstrong muisteli sotavuosia, ja Rosie-täti muisteli kouluaikaansa äidin kanssa.

Kun vieraat vihdoin nousivat pöydästä, kaikki olivat aivan kangistuneita tuntikausien istumisesta. Grace mietti, miltä Corasta mahtoi tuntua palvella heitä sisäkön kanssa ja sitten odottaa heidän syövän, että saisi astiat tiskattavakseen.

Mutta jos hän oli aiemmassa tungoksessa nähnyt Donaldin lähtevän ulos, nyt hän näki, miten Archie puikkelehti ihmisten selkien takaa ja katosi ruokasalista alas keittiöön johtaviin palvelusväen portaisiin. Gracen sydän hypähti. Voi, kunpa Cora olisi nyt järkevä!

Samassa Stuart meni äidin ja isän luo ja sanoi jotakin.

-Niin mutta sehän on liikaa, äiti sanoi. -Emme me ole ajatelleet…

-Ei se ole liikaa, Stuart sanoi, -jos te vain haluatte. Donald ja Evan, tulkaa auttamaan!

Ja ennen kuin he muut pääsivät ruokasalista takaisin saliin, siellä olleet tuolit oli koottu seinänvierille, ja Stuart istuutui pianon ääreen ja alkoi soittaa. Mutta nyt hän ei soittanut taustamusiikkia, kuten isän syntymäpäivillä, eikä hän myöskään säestänyt Rosie-tätiä. Hän soitti tanssimusiikkia, vanhoja kappaleita siltä ajalta, jolloin äiti ja isä olivat olleet nuoria. Isä kumarsi äidille, ja äiti naurahti vähän hämmentyneenä, mutta nyökkäsi, ja he lähtivät tanssimaan tyhjään saliin.

Se ei ollut kauan tyhjä, sillä aivan kuin tukevan pitkän lounaan vahvistamana pari toisensa jälkeen lähti lattialle. Grace huokasi onnellisena katsoessaan äitiä ja isää. He tanssivat aina niin kauniisti, aivan kuin heillä siinäkin olisi ollut jokin salainen kieli, jota vain he ymmärsivät.

Samassa Grace huomasi, että Axel Barclay seisoi salin toisella seinustalla ja tuijotti häntä. Hän oli onnistunut välttelemaan Axelia jopa silloin, kun oli ohimennen tervehtinyt Anne-tätiä ja Adam-setää Barclayn perheen saapuessa, mutta nyt pojan katse sai hänet hämmentymään. Mitä varten Axel tuijotti tuolla tavalla, kun ei ollut kirjoittanut kertaakaan!

Grace käänsi päänsä mielenosoituksellisesti pois ja seurasi hetken äidin ja isän tanssia, ja kun hän taas vilkaisi sinne, missä Axel oli ollut, tämä oli kadonnut. Parempi niin!

-Lähdetkö sinä tanssimaan?

Gracen sydän tuntui tekevän voltin hänen rinnassaan. Senkö tähden Axel oli hävinnyt seinustalta, että tämä oli tullut hakemaan…

…ja sitten hän tajusi, että Gordon siinä seisoi ja ojensi kättään.

Myöhemmin Grace ajatteli nolona, että oli toivottavasti hallinnut ilmeensä eikä näyttänyt kovin pettyneeltä. Sitä paitsi, minkä tähden hän muka olisi pettynyt! Eihän hän välittänyt Axelista, miksi olisi, kun tämä käyttäytyi kuin hän olisi ilmaa. Sen sijaan hän sanoi Gordonille lähtevänsä mielellään tanssimaan. Gordonilla oli ylämaalaispuku, kuten aina suurissa juhlissa, ja hän näytti pelottavan komealta. Hänen tanssiinkutsunsa ei olisi totisesti pitänyt olla mikään pettymyksenaihe!

Stuart säesti tanssia väsymättä koko pitkän iltapäivän. Grace tanssi Gordonin kanssa useamman tanssin, ja sitten hän tanssi Malcolmin ja Cameronin ja muiden serkkujensa kanssa, ja sen jälkeen muiden paikalla olevien tuttujen poikien. Mutta Axel ei tullut hakemaan häntä tanssimaan, vaikka haki kyllä muita tyttöjä.

Milly sai tietysti tanssia joka tanssin. Mutta Donald oli kadonnut johonkin, arvatenkin arkihuoneeseen niiden joukkoon, jotka eivät välittäneet tanssista. Typerä poika! Mitä varten tämä ei voinut edes yrittää?

Vaikka ei Milly näyttänyt häntä kaipaavan, ja se viilsi Gracen sydäntä. Hän kun oli ollut niin varma, että Millystä ja Donaldista tulisi onnelliset yhdessä ─ eihän siitä ollut kuin kaksi vuotta, kun Grace oli piileskellyt Keijulehdossa kuusen alla näin joulunaikaan ja nähnyt, miten Donald suuteli Millyä!

Maisie Armstrong sai hänkin tanssia lähes joka tanssin, mutta Grace huomasi kyllä, miten tyytymättömältä tyttö näytti. Suurella huolella Grace välttelikin Maisieta, sillä hän ei tahtonut suurin surminkaan joutua vastaamaan kysymykseen siitä, mihin Archie oli kadonnut.

Levätessään tanssien välillä serkkujen seurassa ja Gordonin mentyä hakemaan hänelle teetä ja leivonnaisia, joita oli tarjolla ruokasalissa, Grace näki Archien tulevan ruokasalin ovelle. Ilmeisesti tämä oli palannut alakerran keittiötiloista samaa tietä kuin oli sinne livahtanutkin.

Grace koetti lukea veljensä ilmeestä, oliko jotakin tapahtunut ja jos oli, niin mitä. Mutta Archie osasi olla halutessaan aivan kivikasvoinen. Sitten tyttö kuitenkin huomasi seikan, joka sai naurun kuplimaan hänen sisällään. Tavoittaessaan Archien katseen hän teki kädellään kaulansa kohdalla sivuttaisen liikkeen, ja Archien posket punehtuivat vähän veljen korjatessa nopeasti solmiotaan, joka oli mennyt aivan vinoon.

Seuraavassa hetkessä Maisie jo olikin iskeytynyt Archien seuraan. Grace näki, miten Archie huokasi syvään, mutta hymyili sitten kohteliaasti ja antautui keskusteluun. Silloin Stuart, joka oli siihen asti väsymättä soittanut kappaleen toisensa jälkeen, sanoi jotakin Fannylle, joka tapansa mukaan istui pianon luona ja piti kättään sitä vasten. Hän lopetti kappaleen, ja he nousivat ja menivät ruokasaliin ilmeisesti juomaan teetä.

Stuartin täytyi tietää, ettei Archie halunnut Maisien seuraa, ja hän järjesti tauon tanssiin, jotta Archie pelastuisi joutumasta pyytämään Maisieta tanssimaan. Mutta mahtoiko Stuart tietää, ketä Archie oikeastaan ajatteli?

torstai 20. huhtikuuta 2017

66. Hopeahäät

 
Toisen joulupäivän valjetessa Koivurannasta oli kadonnut vähäinenkin joulurauha. Vaikka hopeahääpäiväjuhlaan tarvitsi mennä vain naapuriin, tunnelma oli samanlainen kuin jos heitä olisi odottanut matka siirtomaihin.

Äiti oli niin hermostunut ja kipakka, ettei Grace muistanut aiemmin nähneensä häntä  sellaisena. Äidillä olisi yllään sama kaunis puku kuin Berliinin iltariennoissa, ja Faith laittaisi hänen tukkansa hyvin sievästi, ja hänellä olisi kaulassaan ja ranteessaan isältä saadut korut ja hiuksissaan aivan uusi helmikampa, jonka isä oli hänelle ostanut tätä tilaisuutta varten. Mutta hän vaikutti yhtä hermostuneelta kuin jos kutsu juhliin olisi tullut aivan yllättäen ja hänen olisi pitänyt mennä sinne siivoustakissa.

-Se johtuu Stuartista, Donald selitti Gracelle, kun tämä tohti kuiskaten ihmetellä asiaa. -Äiti on niin pahalla mielellä, että alkaa itkeä, ellei kiukuttele.

Lopulta Faith tuli makuuhuoneesta saatuaan äidin kampauksen tehdyksi, ja isä meni sisään pukeutuakseen, tai ehkä ennemmin lohduttaakseen äitiä. Moira, joka oli jo valmis ja vaelteli yläaulassa, ilmoitti ”sattuneensa kuulemaan”, miten äiti oli kysynyt isältä, mitä on tehnyt väärin, ja miten isä oli vakuuttanut, että Stuart ei varmasti tarkoittanut osoittaa mieltään.

-Että sinä kehtaat! Grace sanoi vihaisesti. -On kauhean rumaa kuunnella oven takana!

-Niin mutta kun miten minä muuten mistään tietäisin! Moira puolustautui.

-Ei sinun tarvitse tietääkään, Faith sanoi vihaisesti. -Mene alas auttamaan Coraa!

-Niin mutta kun… aloitti Moira, joka oli selvästi aikonut keskittyä ihailemaan seuraavaksi Faithin valmistautumista, kun hänet oli jo komennettu ulos makuuhuoneesta.

Mutta Grace paimensi hänet edellään alakertaan ja suoraan keittiöön, jossa Cora pakkasi kakkuja ja pikkuleipiä vietäväksi tohtorilaan, sillä äiti oli mutissut jotakin siitä, ettei antaisi Alice-tädin kuvitella olevansa ainoa, joka saattoi tarjota ihmisille jotakin. Juuri näiden kakkujen ja pikkuleipien leipomisessa Grace oli auttanut ennen joulua, ja hän tiesi, että vaikka rouva Wallacella olisi ollut niistä ehkä sanansa sanottavana, ne olivat parempia kuin mihin edes tohtorilan rouva MacKenna pystyi.

Samassa Archie tuli parhaassa puvussaan takahuoneesta kantaen pienempää kameraa ja jalustaa ja johtovyyhtiä ja lamppuja. Hän näytti oudolta ilman autonkuljettajan asuaan, aivan kuin hän olisi ollut menossa naamiaisiin liiveineen ja solmioineen.

-Walter! Evan! hän huusi yläkertaan. -Mars alas. Saatte auttaa minua viemään kaiken tavaran tohtorilaan. Anna korit tänne, Cora, nuo laiskimukset joutavat tehdä jotakin. Lähteekö sekin paketti, Grace?

-Laita se jonnekin saliin, helposti saataville, Grace suhahti ojentaessaan voimapaperikääröä. -Se on isän hääpäivälahja äidille. Äläkä anna Walterin istua sen päälle!

Archie oli niin äkkinäinen liikkeissään ja puhui niin tylysti, että ellei Grace olisi kesällä ja viime päivinä nähnyt sitä mitä oli nähnyt, hän ei olisi saattanut edes kuvitella veljensä ja Coran välillä olevan mitään hellempiä tunteita. Kakkujen, pikkuleipien ja valokuvausvälineiden kanssa tämä katosi Evanin ja Walterin avustamana ovesta.

-Vieläköhän Faith on niin varma siitä, että naimisiinmeno on kaiken tällaisen hälinän arvoista? Grace mutisi puoleksi itsekseen, puoleksi Coralle.

Cora hymähti ja sanoi menevänsä vaihtamaan vaatteita. Hänelle oli hankittu samanlainen musta puku ja valkea esiliina ja hilkka kuin tohtorilan Janelle. Grace puolestaan vei Moiran olohuoneeseen ja houkutteli tämän juoruamaan sydämensä halusta koulun tapahtumista saadakseen sisarensa pysymään paikoillaan ja pois jaloista.

Vähän ajan päästä Archie, Evan ja Walter palasivat. Jälkimmäiset tuntuivat villiintyneen retkellään täysin, he tönivät toisiaan ja naureskelivat tavalla, joka ärsytti Gracea suunnattomasti. Mitä tästä tulisi! Äiti oli pahoilla mielin, eivätkä pikkuveljet osanneet käyttäytyä edes kotona, saati ihmisten ilmoilla.

Samassa Faith kiiruhti alakertaan, ja hänen perässään äiti ja isä. Äidin silmistä näki, että hän oli itkenyt, mutta hän koetti nyt hymyillä urhoollisesti, ja isä piti kättään hellästi hänen ympärillään.

-Kamera on valmiina, Archie sanoi isälle. -Voimme ottaa tohtorilan salissa perhekuvan, ennen kuin vieraat tulevat.

Äidin urhoollisuus petti.

-Mitä se hyödyttää! hän puuskahti. -Taas sellainen vajaa kuva, jossa eivät ole kaikki!

Walter pärskähti, aivan kuin olisi kuullut hyvän pilan.

-Hiljaa! Archie ärjäisi ja loi veljeensä sellaisen katseen, että tämä pakeni Donaldin selän taakse.

-Älä nyt, isä sanoi ja silitti äidin selkää. -Muista meidän kymmenvuotishääpäiväämme, Sappho! Minä olin ollut kaksi vuotta yhtä soittoa siellä kaukana, eikä kukaan edes tiennyt, milloin…

-Kyllä kyllä, äiti mutisi ja niisti. -Mutta voi Duncan, mitä ihmisetkin sanovat, kun Stu on poissa!

-Niin mutta äiti, Moira sopersi, ja nyt hänenkin alahuulensa vavahti, -etkö sinä välitä ollenkaan siitä, että me olemme kotona!

Silloin äidin itsehillintä petti lopullisesti, kyyneleet valuivat hänen poskilleen, hän kyykistyi välittämättä siitä, että kauniin puvun helma pyyhki eteisen lattiaa, ja veti Moiran syliinsä.

-Anteeksi, lapsikullat, hän nyyhkytti. -Antakaa anteeksi. En minä tarkoittanut sitä sillä tavalla. Minä vain en tahtoisi, että kukaan teistä on poissa, milloinkaan!

-Mennään nyt, saat muuta ajateltavaa, isä sanoi. Hän näytti onnettomalta, ja Grace ja Faith vilkaisivat toisiinsa. Toivottavasti koko juhla ei menisi pilalle sen tähden, että Stuart ei suvainnut tulla paikalle!

-Minä kuristan hänet vielä, Faith mutisi.

Vihdoin he suoriutuivat matkaan. Tervapadat roihusivat jo tohtorilan molemmilla ulko-ovilla, vaikka päivä oli vielä valoisa, ja kun he astuivat sisään, kynttilöiden välke ja herkullinen ruuan tuoksu otti heidät vastaan.

-Siinä te olette! Alice-täti tuli salista kädet ojossa ja syleili äitiä. -Onneksi olkoon hopeahääparille!

Sitten hän vei äidin käsivarren mitan päähän itsestään ja kysyi pelästyneenä:

-Mitä nyt, Betty?

-Sappho on vähän tolaltaan, isä selitti anteeksipyytävästi, -kun Stuart ei…

-Osh, se typerä poika! tuhahti Alice-täti. -Minä annan hänen kuulla kunniansa. Riisukaa päällysvaatteenne, Seaforth vie ne yläkertaan ─ te lähdette kuitenkin viimeisinä, ja naulakko tulee aivan täyteen. Tulkaa nyt.

Hän melkein raahasi äidin kädestä pitäen ensimmäisenä sisään salin ovesta.

-Hyvää joulua, äiti ja isä ─ ja onneksi olkoon!

Äiti seisahtui niin äkkinäisesti, että he kaikki perässä tulevat törmäsivät häneen.

-Stuart? hän sopersi.

Se oli totisesti Prinssi, joka tuli muutamalla harppauksella takan luona olevasta sohvaryhmästä halki suuren salin suutelemaan äitiä.

-Miten… kuinka… oletko sinä… Äiti piti kiinni Stuartista ja haukkoi henkeään.

-No niin, minähän sanoin, että häntä pitäisi varoittaa, ärähti Fergus-setä, joka hänkin kiiruhti nyt ovelle. -Betty, hengitä. Tahdotko sinä jotakin rauhoittavaa?

-En, äiti nyyhkytti ja nauroi yhtä aikaa. -En! Neljännesvuosisata sitten hääpäivänäni minä harkitsin pyytäväni Charlielta jotakin rauhoittavaa, ja silloin äiti sanoi, että elämänsä onnellisinta päivää ei pidä turruttaa lääkkeillä… Se on Stuart, Duncan! Hän on tullut kotiin!

-Minä näen sen, isä sanoi nauraen, mutta hänen silmänsä olivat vähän tavallista kirkkaammat. -Mistä sinä siihen putosit, poika?

-Fannyn huoneesta, tuhahti Alice-täti, joka oli selvästikin jollakin tavalla harmissaan.

-M-mitä? Äiti piti yhä kiinni Stuartista, kuin olisi pelännyt tämän muuten karkaavan tiehensä. -Mitä sinä sanot? Miten niin Fannyn huoneesta?

-Minä tulin yöjunassa, Stuart selitti, ja hänen harmaat silmänsä säkenöivät onnistuneen pilan tähden. -Kirjoitin etukäteen Fannylle, että jos suinkin mahdollista, yritän ehtiä siihen, ja pyysin häntä valvomaan varmuuden vuoksi. Minulla oli laukku valmiina konserttisalin takahuoneessa, karkasin ilman encorea, juoksin kuin takaa-ajettu asemalle ja hyppäsin junaan sen jo liikkuessa. Fort Williamiin päästyäni kävelin asemalta ja valaisin taskulampulla Fannyn ikkunaa, ja hän päästi minut sisään.

-Niin mutta… mikset sinä tullut kotiin? Nyt äitikin vaikutti moittivalta. -Minä olin niin pahoillani…

-Äiti, minä olin Fort Williamissa kolmelta yöllä. Luuletko sinä, että tahdoin herättää koko talon siihen aikaan? Sinä tarvitset kauneusunesi. Stuart suuteli äitiä hellästi.

Faith tönäisi kyynärpäällään Gracea ja Grace tönäisi takaisin. Ilmeisesti Fannyn kauneusunet eivät olleet Stuartille kovin merkitykselliset, jos hän oli pyytänyt tätä valvomaan ”varmuuden vuoksi” ja odottamaan merkkiä!

-Näittekö te… Grace kuiskasi Evanille, sillä hän alkoi ymmärtää, mitä varten pikkuveljet olivat olleet niin hurjalla tuulella tohtorilasta palatessaan.

-Hän kielsi kertomasta, Evan kuiskasi vastaan. -Hän tahtoi yllättää äidin!

-No, siinä hän onnistui, Faith mutisi. -Minä kuristan hänet vielä.

Vihdoin äiti päästi Stuartista irti, niin että tämä saattoi tervehtiä heitä kaikkia. Fanny, joka oli myös tullut ovelle, hymyili tavalla, joka sai Gracen sydämen sulamaan. Fannyn mustat silmät seurasivat taas Stuartin jokaista liikettä, aivan kuten ennen tämän lähtöä kesällä, mutta nyt ne olivat täynnä onnea. Sen sijaan Alice-täti ja Fergus-setä vaikuttivat edelleen vähän happamilta. Heidän mielestään ei ollut ilmeisesti ollut lainkaan hauskaa löytää Stuartia aamulla Fannyn huoneesta.

-Otetaanko nyt se perhekuva? Archie virnisti, kun he vihdoin alkoivat rauhoittua.

Ja kuva otettiin tohtorilan salin jättimäisen takan ja valtavan joulukuusen edustalla, kuva, jossa äiti ja isä istuivat keskellä ja he kaikki lapset seisoivat ympärillä. Isä kiusoitteli äitiä sanoen, etteivät tämän silmät olleet loistaneet sillä tavalla heitä vihittäessäkään, ja äiti nauroi ja sanoi olevansa vain niin iloinen, kun oli ehkä sittenkin tehnyt elämässään jotakin oikein. Grace arvasi hänen tarkoittavan sitä, että Stuart oli halunnut karata konsertista ennen encorea ja hypätä liikkuvaan junaan vain ehtiäkseen äidin ja isän juhlaan.

Sitten vieraita alkoi tulla. Suureen saliin kannetut istuimet täyttyivät ihmisistä, ja Cora auttoi sisäkköä ja hovimestaria alkumaljojen tarjoilemisessa.

Aivan kuten aikoinaan isän viisikymmenvuotispäivillä Stuart koetti pysytellä vähän sivussa, ettei hänen äkillinen ilmaantumisensa herättäisi liikaa huomiota. Sitten Grace näki, että Rosie-täti nykäisi Prinssiä hihasta ja kuiskaili jotakin tämän kanssa. Ja he molemmat menivät salissa olevan pianon luo, ja Stuart istuutui koskettimien ääreen ja alkoi soittaa. Grace tunnisti ikivanhan rakkauslaulun sävelen jo ennen kuin Rosie-täti alkoi laulaa. Tädin kirkas, vahva ääni hiljensi puheensorinan hetkessä, ja jopa Jennie-tädin ja Keith-sedän nuorimmainen laittoi peukalon suuhunsa ja oli aivan hiljaa.

Laulun päätyttyä isoisä nousi seisomaan keppiinsä nojaten ja puhui. Hän muisteli, miten äiti oli mennyt tyttökouluun Edinburghiin, ja miten tämän ollessa kotona lomalla oli puheessa alkanut vilahdella jonkun Duncan Flemingin nimi, ja miten he olivat isoäidin kanssa huolestuneet, että äiti kiintyisi liiaksi kyseiseen heille tuntemattomaan nuoreen mieheen.

-Mutta kun aikaa kului, me huolestuimme siitä, että hän ei kiintyisi tarpeeksi, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan, isoisä sanoi, ja kaikki nauroivat.

Isoisän jälkeen puhui Rob-eno, vaikka tämä yleensä ei halunnut esiintyä ihmisten edessä enempää kuin koulussa oli pakko. Ja hänkin tietysti muisteli opiskeluaikojaan Edinburghissa ja sitä, miten ”joku punapäinen hunsvotti” alkoi ”kierrellä sisareni ympärillä”.

-Ihan niin kuin Stuart, kuiskasi Moira ihastuneena Gracen korvaan, ja Grace tönäisi häntä, että hän olisi hiljaa.

-Betty ei tiedäkään, että minä selvitin vähän sinun taustojasi, Duncan, Rob-eno sanoi ja näytti niin hilpeältä, ettei Grace muistanut sellaista tapahtuneen aikoihin, sillä eno oli viime aikoina ollut vähän synkkä ja ahdistunut. -Se ei ollut kaunista kuultavaa!

-Odotahan, keskeytti isä. Ja hän otti lompakkonsa ja veti sieltä esiin jotakin, joka näytti kellastuneelta ja hapertuneelta paperilta. -Minä olen säästänyt näitä teatterilippuja siitä pitäen ─ lovettuina. Siltä varalta, että tahtoisit tarkistaa!

-Mitä ihmeen teatterilippuja? äiti kysyi hämmästyneenä, ja taas he kaikki nauroivat, vaikka ilmeisesti vain Rob-eno ja isä tiesivät, mistä oikeastaan oli kyse.

-Pidä ne tallessa vastakin, eno tokaisi. -Että muistat myös jatkossa kohdella hyvin minun sisartani! Onneksi olkoon. Olen kaksikymmentäviisi vuotta iloinnut siitä, että sait Bettyn kesytetyksi.

Kun Rob-eno oli lopettanut, saliin laskeutui sellainen kiusallinen hiljaisuus, joka johtuu epävarmuudesta sen suhteen, mitä nyt seuraisi. Grace näki, että isä aikoi jo nousta pitääkseen kiitospuheen, mutta samassa kuului, miten tuolinjalat toisaalla raapivat lattiaa.

-Oh! kuiskasi Moira.

Kaikki kohahtivat vähän, kun Archie astui esiin. Grace ei ollut koskaan kuullut Archien pitävän puhetta, eikä ollut edes ajatellut, että tämä osaisi mitään sellaista. Ennemmin kaikenlainen esiintyminen sopi Stuartille.

Mutta Archie seisahtui kaikkien ihmisten eteen ja puhui yhtä miellyttävällä ja kantavalla äänellä kuin isä kokouksissa tai juhlissa. Hänellä ei ollut mitään muistilappua, vaan hän seisoi siinä levollisesti, toinen käsi selän takana ja toisessa kädessään lasi, kuin olisi siinä paikassa keksinyt kaiken, mitä tahtoi sanoa. Ja kuitenkin hänen oli täytynyt suunnitella ja jäsennellä puheensa, niin selkeä ja sujuva se oli.

Archie muisteli lapsuuttaan, sotavuosia ja rauhan aikaa, kaikkea sitä, mitä perheessä oli tapahtunut. Hän kiitti kaikesta siitä hyvästä, mitä äiti ja isä olivat heidän lasten eteen tehneet, huolettomista ajoista ja velvollisuuksien täyttämiseen opettamisesta ja siitä, että heitä ei ollut koskaan estetty pyrkimästä eteenpäin.

-Mutta ennen kaikkea minä kiitän esimerkistä, Archie sanoi ääni hiukan värähtäen. -Siitä esimerkistä, jonka olemme saaneet. Äidin ja isän ansiosta me olemme oppineet, että halu pitää kiinni aviolupauksesta kantaa kaikkien vaikeuksien yli, ja että hyvä puoliso on yksi suurimmista lahjoista, jonka ihminen voi maan päällä saada.

Grace näki silmäkulmastaan, että Cora seisoi mustavalkeassa tarjoilijattaren puvussaan ruokasalin ovensuussa. Hän ei tohtinut vilkaistakaan tähän nähdäkseen, katsoiko ystävätär Archieta. Tietysti katsoi, kaikkihan katsoivat Archieta. Maisie Armstrong näytti siltä, kuin halkeaisi ylpeydestä, vaikkei Archien puhe ollut vähääkään hänen ansiotaan, ja äiti pyyhki silmiään ja isä niisti nenäänsä, ja molemmat isoäidit itkivät jo näkyvästi. Mitä Cora mahtoi ajatella? Mitä Archie mahtoi oikeastaan tarkoittaa sanoillaan?

-Seuraaville kahdellekymmenelleviidelle vuodelle! Archie samassa päätti puheensa ja nosti lasinsa, ja he joivat maljan ─ joka oli omenamehua, sillä tohtorilassa tiedettiin, ettei vahvempaa pitänyt tarjota.

Sitten isä nousi.

-Kiitos, Archibald, hänkin sanoi yksinkertaisesti, mutta hiukan värähtävällä äänellä. -Kiitos teille kaikille. Ja ennen kaikkea ─ kiitos sinulle, Sappho.

-Nyt minä kysyn! huusi Mally-täti salin toiselta puolen. -Minkä ihmeen tähden sinä sanot häntä Sapphoksi?
 
Taas kaikki alkoivat nauraa, ja isä virnisti poikamaisesti.

-Miksikö?

-Niin, miksi! Ei kenelläkään ole niin hullua lempinimeä. Eikä sitä käytä Bettystä kukaan muu!

Isä katsoi äitiin, hapuili tämän käden omaansa ja hymyili.

-Rehellisesti sanottuna minä en tiedä, hän sanoi hellästi. -Kun minä näin hänet ensimmäisen kerran yli kolmekymmentä vuotta sitten, se vain tuli, enkä minä voinut enää nimittää häntä millään muulla nimellä, tätä onnellisen saaren runoilijaa. Kaipa pelkkä hänen näkemisensä toi minun mieleeni runouden ja rakkauden ja lahjakkuuden.

-Hyvin väistetty tuolla kolmannella, myönsi Mally-täti, joka ei koskaan hyväksynyt ”naisten alistamista tekemällä heistä suloisia”, kuten hän oli viimeksi joulupäivällisellä julistanut.

-Oli hetkiä, jolloin minä en edes kuvitellut, että me joskus olisimme tässä, isä sitten jatkoi vakavoituen. -Emmekä me olisikaan, ellei tämä nainen olisi niin ihmeellinen. Ellei hän olisi taistellut minun rinnallani sodassa ja rauhassa, vetänyt minua jopa kuoleman rajan yli, pakottanut minua tarttumaan kiinni elämästä silloinkin, kun…

Isän ääni sortui äkkiä, ja saliin laskeutui syvä hiljaisuus. Grace ja Moira vilkaisivat toisiinsa. Isä oli pitänyt lukemattomia puheita, ja vaikka hän joskus tietysti oli liikuttunut hautajaisissa tai sodan muistopäivänä, hän oli aina kyennyt jatkamaan puhettaan. Mutta nyt hän tuntui olevan niin järkkynyt, ettei kyennyt sanomaan mitään, ja se tuntui kauhealta.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

65. Joulun ihmeitä

 
Koivurannan elämässä tuskin yleensä edes joulu oli muita päiviä rauhallisempi, siitä eläväinen lapsilauma piti huolen. Mutta sinä vuonna joulunvietto oli vielä tavallistakin riemukkaampaa.

Jouluaattona alkoi kaupunkiin saapua sukulaisia ja ystäviä, jotka oli kutsuttu äidin ja isän hopeahääpäiväjuhlaan. Osa matkusti Glen Longiin yöpyäkseen siellä sukulaistaloissa, osa jäi Fort Williamin hotelliin. Valitettavasti kaikki kutsutut eivät päässeet tulemaan, kuten Welshit ja Nanny-täti, joten onnittelusähkeitä oli saapunut pitkin viikkoa, mutta äiti oli erityisen iloinen siitä, että Rosie-täti pystyi järjestämään itselleen vapaata jouluksi ja lähtemään matkaan koko perheensä kanssa.

-Niin, sanoi Faith happamasti takanapäin, -toiset tähdet osaavat laittaa asiat tärkeysjärjestykseen! Taatusti Rosie-tädillekin olisi järjestynyt konsertti joulupäiväksi, jos hän olisi tahtonut!

Aattoiltana Koivurannasta lähdettiin hotelliin illalliselle, jonka isä tahtoi tarjota, ”sillä kaipa minä nyt neljännesvuosisadan aikana sen verran olen saanut kokoon”, kuten hän sanoi. Grace arvasi, että isä ei oikein pitänyt varsinaisen hääpäiväjuhlan järjestämisestä tohtorilassa MacDonaldien varoin, vaikka suostuikin siihen äidin tähden. Hän olisi tahtonut aina hoitaa kaiken itse, ilman muiden apua.

Oli hauskaa tavata taas isoäiti ja Chrissy-tädin ja Mally-tädin perheet, vaikka heitä Grace olikin nähnyt jo pitkin syksyä. Mary-täti ja Craig-setä olivat menneet lasten kanssa jouluksi Glen Longiin, mutta Rosie-täti syleili hartaasti äitiä tämän tavatessaan.

-Hyvin ajattelematonta meiltä mennä naimisiin jouluna, äiti sanoi syyllisyydentuntoisesti, kun he istuivat ruokasalissa. -Nyt se on kaikilta pilalla jo toistamiseen! Vaikka itse asiassa se oli kyllä Duncan, joka alkoi hätäillä. Meidän piti mennä naimisiin vasta seuraavana kesänä.

-Tunnustan syyllisyyteni, isä myönsi. -Mutta jos päivämäärän päättäminen olisi jäänyt Sapphon tehtäväksi, emme olisi naimisissa vieläkään.

Jerry-setä yskähti.

-Päättämättömille morsiamille, hän sanoi ja nosti lasinsa. -Mukavaa olla nyt mukana.

-Jerry! äiti puuskahti, ja Chrissy-täti ja Rosie-täti alkoivat nauraa, ja isoäiti puisti päätään moittivasti. Grace katsoi heitä ihmeissään. Eikö Jerry-setä ollut äidin ja isän häissä? Mitä varten ei, jos he kerran olivat isän kanssa niin hyviä ystäviä?

Mutta hän ei ehtinyt miettiä asiaa kauankaan, sillä oli niin paljon jännittäviä tarinoita kuultavana ja niin paljon kaskuja, joille nauraa, ja niin monta hilpeää puhetta, aivan kuten silloin, kun isän viisikymmenvuotispäivä oli ollut tulossa. Kun he vihdoin lähtivät ulos jouluyöhön, Gracesta tuntui, kuin hän olisi hetkeksi unohtanut kaikki huolensa.

Äiti oli käynyt MacRobin tilalla sopimassa, että Cora voisi olla sen joulun Koivurannassa, sillä tätä tarvittiin molempina joulupäivinä tarjoiluapuna. Cora vaikutti asiasta kiitolliselta, ja Grace oli miettinyt onnettomana, millaista olisi, jos mieluummin olisi jouluna töissä kuin viettäisi sitä oman perheensä kanssa.

Joka tapauksessa heidän palatessaan hotellilta Cora oli vielä jalkeilla ja puuhaili keittiössä. Grace päätti käyttää hyväkseen ensimmäistä tilaisuutta puhua ystävättärensä kanssa. Hän jättäytyi tarkoituksella alakertaan muiden mennessä maata ja livahti sitten äidin työhuoneeseen, jonka vuodesohvassa Cora nukkuisi.

Jouluyö on monin tavoin ihmeellinen yö, jota ei ole tarkoitettukaan nukkumiseen. Sen salaperäinen tunnelma sai molemmat tytöt uskoutumaan toisilleen, Gracen kertomaan kaiken Lewisista ja Coran kertomaan kaiken siitä, mitä hän tunsi Archieta kohtaan. He kuiskailivat vuodesohvan laidalla kuin peläten, että joku tulisi seinän taakse keittiöön ja kuulisi. Cora vuodatti muutamia kyyneliä omien asioidensa ja Grace punasteli omien asioidensa vuoksi.

-Mutta mitä varten sinä et voi suostua Archielle! Grace supatti. -Äiti ja isä pitävät sinusta niin kauheasti! Nytkin äiti tahtoi sinun jäävän meille jouluksi.

-On eri asia pitää ja pitää, Cora kuiskutti vastaan. -Sinun täytyy ymmärtää! Archie tarvitsee aivan toisenlaisen tytön. Jonkun, joka on… enemmän kuin Maisie.

-Ei hän tahdo Maisieta!

-Mutta Maisien hän tarvitsee. Sellaisen tytön, jota arvostetaan, ja joka luottaa itseensä, ja joka on sopiva kauppiaan rouvaksi, ja jonka suku on sopiva. Minä en täytä ainoatakaan noista ehdoista.

-Cora, Grace suhahti, -sinä olet hupsu. Ei kukaan välitä sellaisesta!

-Voi, jos sinä tietäisit, millainen isä on taas ollut! Cora nyyhkäisi. -Minä en voi edes kuvitella, että hän olisi mukana sinun perheesi… Archien perheen juhlissa.

Grace huokasi ja puristi ystävättärensä käsiä.

-Minä niin toivoisin… että kaikki järjestyisi, hän sanoi hiljaa.

Cora hymyili vähän.

-Niin kauan kuin minä näen Archien joka päivä, olen tyytyväinen, hän sanoi hiljaa. -Enempää en voi pyytää, en saa pyytää. Mutta joskus hän katsoo minuun, ja… silloin minun on vaikea olla, sillä alan toivoa liikaa. Kuten eilen.

-Voi Cora! Ja Grace kiersi kätensä ystävättärensä ympäri ja syleili tätä lujasti. -Jos minä voin tehdä jotakin…

-Ei, et sinä voi! Cora puristi häntä kaulasta ja irrottautui sitten. -Mene nyt nukkumaan. Huomenna on pitkä päivä, ja ylihuomenna vielä pidempi. Hyvää joulua, Gracie!

-Hyvää joulua, Grace kuiskasi vastaan ja nousi. -Parasta joulua!

Seuraavana aamuna Koivurannan olohuone oli yhtä sekaisin kuin aina jouluaamuisin, vaikka lapset alkoivatkin olla jo niin suuria, etteivät levittäytyneet uusine leikkikaluineen sinne ja tänne. Mutta paperikasat, naruvyyhdit ja uudet, kauniit tavarat veivät silti tilansa.

Grace istui lepotuolissa takan ääressä ja iloitsi uusista hansikkaistaan ja turkiskauluksestaan, öljyväreistään ja filmirullapaketistaan, parista hauskasta kirjasta ja suklaarasiasta. Gordonilta hän oli saanut äänilevyn, ja se tuntui helpottavan toverilliselta.

-Äiti, sanoi Moira mankuvalla äänellä, -eikö ole mitään Berliinistä?

-Hss, äiti suhahti moittivasti ja puisti päätään. -Et saa olla ahne, Moira! Teidän karamellinne ovat Ruthilta ja Felixiltä.

-Karamellit! puuskahti Moira halveksuen. -Eiväthän nämä ole edes saksalaisia.

-Eivät olekaan. Minä ostin ne Ruthin puolesta, hän lähetti rahaa.

-Niin mutta kun heiltä on aina tullut paketti…

-Moira, sanoi isä niin ankarasti, että pikkusisko vaikeni.

Grace silitti selvästi Armstrongin kaupan makeisosastolta ostetun suklaarasian kantta. Moira oli oikeassa. Berliinistä oli aina tullut paketti, joka joulu, kuulemma jopa silloin ensimmäisenä jouluna, kun Ruth oli vasta muuttanut Saksaan ja siellä oli ollut kaikesta pulaa.

-Isä, hän sanoi hiljaa, kun tämä tuli lähemmäksi kohentaakseen tulta. -Miksei Ruth lähettänyt lahjoja? En minä tarkoita valittaa, minä vain ihmettelen!

Isä katsoi häneen vakavana, näköjään pohtien mitä sanoa, ja vastasi sitten hiljaa:

-Heillä on siellä ollut tänä syksynä muuta mietittävää.

-Mitä mietittävää?

Isä vilkaisi olkapäänsä yli, aivan kuin olisi pelännyt jonkun muun lapsista kuulevan, tai äidin, joka ehkä ei pitäisi siitä, että hän kertoi asiasta Gracelle.

-Felix on joutunut siirtämään koko yhtiön Ruthin haltuun. Siinä on ollut molemmilla opettelemista.

Grace räpytteli silmiään.

-Ruthin haltuun? Miksi?

-Ruth ei ole juutalainen. Isä seisoi kädet taskuissa ja tuijotti tuleen. -Siellä ei enää hyväksytä juutalaisia kulttuurielämässä. He pelkäsivät, että ellei Ruth ehdi ottaa kaikkea nimiinsä, studio menee valtiolle.

-Mitä? Grace puuskahti. -Eihän niin voi tehdä!

-Näköjään voi. Isä taputti häntä olkapäälle, kuin olisi tahtonut pyytää, ettei Grace kyselisi enempää, ja meni takaisin äidin luo.

Gracen suuta kuivasi ja hänen kätensä vapisivat, kun hän lehteili toista lahjakirjoistaan. Hän muisti yhtäkkiä taas liiankin elävästi kevätpäivän Blumenthalien parvekkeella, kaiken sen, mitä Felix oli puhunut ─ ja mitä isä oli tämän edestä luvannut tehdä. Aina toisinaan istuessaan tekemässä salaperäistä työtään takahuoneen kirjoituspöydän ääressä Grace mietti, oliko Nuoren Wertherin kärsimykset arvokkaine sisältöineen melkein hänen kosketettavissaan kirjoituspöydän ylimmässä laatikossa.

Mutat miten saattoi olla mahdollista, että se kaikki hulluus Saksassa jatkuisi? Senhän piti loppua jo aikaa sitten! Eivätkö ihmiset olleet jo havahtuneet ja tulleet järkiinsä? Voi, kunpa he soittaisivat tänään Berliiniin, kuten niin monena jouluna ─ mutta Koivuranta olisi iltapäivällä täynnä vieraita, eikä kaukopuheluihin olisi aikaa.

Rauhoittuakseen hän koetti katsella ympärilleen. Kukin sisaruksista oli uppoutunut omiin lahjoihinsa. Äiti vasta avasi pakettejaan, ja isä istui tapansa mukaan sohvan käsinojalla käsivarsi hänen harteillaan ja odotti, mitä hän mistäkin sanoisi, sillä äiti sai isältä aina monta lahjaa.

Archie istui pianotuolilla näköjään hiukan epämukavasti ja näytti vajonneen ajatuksiinsa. Gracen sydämeen pisti. Stuartin olisi pitänyt istua tuossa. Voi, miten tämä saattoi olla niin itsekäs! Eikö tämä ajatellut, miltä äidistä ja isästä tuntui, kun hän ei tullut kotiin jouluksi, kun hän ei tullut kotiin heidän hopeahääpäiväkseen!

Cora kyyhötti matalalla jakkaralla keittiön ovensuussa, aivan kuin olisi ollut koko ajan valmis pakenemaan, jos hänet sittenkin häädettäisiin kuokkavieraana pois tästä ihmeellisestä huoneesta, jossa oli joulukuusi ja kynttilöitä ja iloista puheensorinaa ja lahjapaketteja, jopa hänelle. Tyttö oli kerännyt saamansa lahjat jalkojensa juureen ja avasi niitä yksi kerrallaan, keskittyneesti ja hartaasti, kuin olisi tahtonut painaa tämän hetken ikuisesti mieleensä siltä varalta, ettei koskaan enää saisi jouluna näin yltäkylläisesti lahjoja.

Grace jäi seuraamaan Coraa, sillä tämän olemuksessa ja käytöksessä oli kaikessa vaatimattomuudessaan jotakin sanoinkuvaamattoman viehättävää. Hänen pitäisi piirtää tämä juuri noin, ovensuussa istumassa, hameenhelma vedettynä niin sievästi polvien yli, pienet jalat somasti nilkoista ristittyinä.

Nyt Cora avasi hänen lahjansa, hymyili nähdessään sievän ompelurasian täydellisine sisältöineen ─ se oli ollut kallis, melkein liian kallis, mutta Grace ei ollut edes harkinnut mitään muuta vaihtoehtoa edinburghilaisessa liikkeessä, sillä hän tiesi, ettei Coralla ollut kunnollisia ompelutarvikkeita. Cora katsoi häneen, hymyili ja nyökkäsi kiitokseksi, ja Grace hymyili vastaan. Oli niin hauskaa ilahduttaa muita!

Seuraava Coran paketeista oli pieni, ja vaikka sitä ei ollut kääritty kultapaperiin, osattiin Fort Williaminkin kultasepänliikkeessä sentään paketoida sen verran ylellisesti, että lahjan arvo näkyi jo sen ulkoasusta. Cora näytti hämmästyneeltä avatessaan narun solmut varovasti ja silittäessään auki paperin, jotta sitä voisi käyttää uudestaan. Paketista paljastui pieni tummanpunainen samettirasia, ja tyttö napsautti sen kannen auki.

Grace ei nähnyt, mitä rasiassa oli, sillä Cora ei ottanut sisältöä esiin. Hän ei myöskään saattanut tietää, mitä luki siinä taitetussa kortissa, jonka Cora poimi hiukan vapisevin sormin esiin ─ omituista, että kortti oli lahjan sisällä, eikä ulkopuolella! Mutta hän näki, miten Cora punastui, oikein sievästi, sulki rasian vähin äänin eikä etsinyt kenenkään katsetta kiittääkseen lahjasta.

Ja kun Grace vaistomaisesti vilkaisi Archieen, hän näki tämän tuijottavan Coraa jotenkin nälkäisesti, aivan kuin olisi rukoillut yhtä ainoaa silmäystä, yhtä ainoaa merkkiä siitä, että lahja oli miellyttänyt tyttöä. Aivan kuin ei Cora paran punaisista poskista ja vapisevista käsistä olisi voinut jo vastausta päätellä! Gracen sydän hypähti. Oliko Archie sittenkin kuunnellut hänen neuvoaan? Sillä Archieltahan lahjan täytyi olla. Kuka muu olisi käynyt Coran tähden kultasepänliikkeessä!

Kun he lähtivät kirkkoon, Cora aikoi jäädä kotiin laittaakseen joulupäivällisen sillä aikaa valmiiksi. Mutta äiti kielsi sen ehdottomasti ja sanoi, että Coran oli tultava mukaan. Niin tyttö kiiruhti viemään kaikki lahjansa työhuoneeseen, ja kun hän pujahti takaisin eteiseen ja alkoi vetää päällystakkia ylleen, Grace näki, että hänen kauluksessaan oli kultainen rintaneula, pääskysen muotoinen, eikä Coralla ollut koskaan aiemmin ollut minkäänlaista rintaneulaa, ei ainakaan ennen tätä aamua.

Heitä oli niin monta, että tavan mukaan he täyttivät kirkossa kokonaisen penkkirivin, sillä vaikka Stuart oli poissa, Dugald Farlane odotti heitä kirkon luona ja tuli istumaan Faithin kanssa.

Mutta koska yhtään kokonaista penkkiriviä ei ollut enää vapaana, heidän oli jakauduttava kahdelle penkille. Vain Grace huomasi, miten Archie viivytteli kuin kohteliaisuuttaan käytävällä, niin että Walter ja Grace ehtivät mennä ensiksi taaempaan penkkiin, ja Gracen viereen pujahti Cora, jonka perhe istui takapenkissä niin ahtaasti, ettei sinne enää mahtunut, ja silloin Archie seurasi heitä, aivan luontevasti, ilman että kukaan erikoisemmin olisi kiinnittänyt huomiota hänen istumiseensa Coran vieressä.

Ja vain Grace huomasi, että ensimmäisen virren aikana Archien vahva käsi hapuili päällystakkien helmojen suojassa Coraa kohti, ja että aivan kuin tahdottomana Coran pieni käsi pujahti myös takinhelmojen lomaan ja tuli suljetuksi Archien sormien sisään. Eikä pastori Torran olisi varmaan ollut aivan tyytyväinen, jos hän olisi tiennyt, miten vähän ainakin muutamat läsnäolevat seurakuntalaiset jälkikäteen muistivat hänen huolella valmistellusta joulusaarnastaan.

Anna-täti olisi tahtonut kutsua heidät joulupäivälliselle Kuusikukkulalle, mutta äiti oli sanonut, että se oli aivan mahdotonta, kun ”kaupunginhotelli on puolillaan meidän vieraitamme ja näemme toisena joulupäivänä joka tapauksessa”. Niinpä Koivurantaan saapui joulupäivälliselle koko lailla sama joukko, joka oli aattona ruokaillut hotellilla.

Keittiön pöytää jatkettiin kohti olohuoneen ovea niin pitkälti kuin tilaa oli ─ äiti sanoi oppineensa kerran Annie-tädiltä, että pöytien samalla leveydellä tai edes korkeudella ei ollut niin väliä, kunhan vain kaikki saivat syödä yhdessä, vaikka Gracen oli vaikeata kuvitella Annie-tätiä niin iloluontoisena. Kalkkuna oli lihava ja hyvin paistunut, vanukas täydellinen, ja punasteleva Cora vastaanotti kiitoksia keittotaidostaan joka taholta.

Ruuan jälkeen he levittäytyivät ympäri taloa rupattelemaan, särkemään pähkinöitä, muistelemaan menneitä ja suunnittelemaan joulunajan huvituksia. Isoäiti lämmitteli kipeitä polviaan takan ääressä ja pyysi isää soittamaan. Tämä istuikin pianon ääreen, ja kohta joululaulujen sävelet kaikuivat pehmeinä huoneesta toiseen.

Sitten äiti pyysi Rosie-tätiä laulamaan isän säestyksellä, ja jostakin syystä tämä oli Chrissy-tädistä hyvin huvittavaa. Grace melkein loukkaantui. Eihän Rosie-tädin laulussa ollut mitään nauramista ─ tällä oli niin ihana ääni, että enkelikuoro oli paimenten kedolla varmaankin kuulostanut tuolta, vaikka enkelikuoroa ei ollut tietysti säestetty pianolla, ainakaan sellaisella, joka oli valitettavasti viritetty viimeksi Stuartin ollessa kesälomalla.

Täti lauloi Suloäänet enkelten ja Jouluyö, juhlayö. Grace näki äidin pyyhkivän silmään ja arveli, että tämäkin ajatteli Stuartia, ja huokasi itsekseen. Isä soitti hyvin, mutta ei niin hyvin kuin Stuart. Toivottavasti tämä nyt nauttisi suurmenestystä siinä konsertissa, joka oli olevinaan niin tärkeä!

Jerry-setä ja Alan-setä ja Ian-setä olivat vetäytyneet takahuoneeseen puhelemaan, ja soitettuaan vielä muutaman kappaleen isäkin meni sinne. Cora keitti teetä ja asetteli leivonnaisia vadeille, ja Grace ja Moira ja Lorna-serkku ja Catherine Oag ja Tris ja Meg Vernon auttoivat tarjoilussa ─ lopulta myös Faith, vaikka tämän tuntui olevan vaikeata irrottautua siksi aikaa Dugaldin seurasta.

Mennessään oman tarjottimensa kanssa takahuoneeseen Grace tapasi vain Alan-sedän ja Ian-sedän, sillä Jerry-setä ja isä olivat menneet myymälän puolelle. Hän olisi voinut kattaa kupit ja leivonnaiset isän kirjoituspöydälle ja pyytää miehiä ottamaan siitä, mutta joulun kunniaksi päätti tarjoilla kunnolla ja pujahti kauppaan.

Jerry-setä seisoi keppiinsä nojaten yhden kirjahyllyn edessä ja katseli valikoimaa.

-Minä olen aina miettinyt, millaista teillä on, hän kuului sanovan kuin itsekseen. -Miten paljon… parempaa sinä voit tarjota hänelle kuin…

-Et kai sinä enää pohdi sellaista? isä kysyi.

-Toisinaan. Ei, en sillä tavalla, että ─ en vaihtaisi Mallya kehenkään ─ mutta kaipa sitä on vaikeata niellä tappionsa vielä näin pitkän ajan jälkeen.

-No, sanoi isä vähän sarkastisesti, -tämän kummempaa minä en hänelle tarjoa. Vain vanhan talon, suuren ja meluisan lapsilauman, juoppouteen taipuvan miehen ja epävarman elannon. Ei säännöllistä kuukausipalkkaa eikä rehtorin rouvan asemaa.

-Ja sittenkin hän on ollut rinnallasi neljännesvuosisadan, Jerry-setä hymähti. -Toivottavasti käsität, mikä onnenpoika olet, Fleming.

-Käsitän, isä vastasi lujasti.

-Teetä, Grace sanoi, ja sekä isä että Jerry-setä hyppäsivät melkein ulos nahoistaan, sillä he eivät olleet kuulleet hänen askeleitaan.

-Seisotko sinä siinä kuuntelemassa toisten puheita? isä kysyi tiukasti.

-En, Grace sanoi vähän loukkaantuneena. -Minä tuon teetä!

Isä katsoi häneen epäluuloisesti, mutta otti kupin.

-Niin, sanoi Jerry-setä ystävällisesti, aivan kuin ei olisi kuullutkaan isän moitetta, -Gracella on nyt yksi lukukausi taideakatemiassa takana. Viihdytkö sinä? Mally on iloinen siitä, että olet saanut jalkasi oven väliin hänen lehdessään, päätoimittaja on aika tarkka siitä, mitä julkaisee.

Grace vakuutti viihtyvänsä, ja sitten he keskustelivat niistä kuvitustöistä, joita Grace tekisi Mally-tädin lehteen, ja sitten Gracen oli jo aika lähteä uudelle kierrokselle kaatamaan uutta kupillista ja lopulta keräämään pois likaisia astioita.

Mutta kun vieraat olivat lähteneet takaisin hotellille ja hän auttoi Faithin ja Moiran kanssa Coraa tiskaamaan pois astiat, hän oli hiljainen ja mietteissään. Gracesta tuntui, kuin hänen mielessään olisi ollut langanpäitä, jotka hakivat toisiaan, mutta joita hän ei saanut solmituksi, vaikka monta kertaa se tuntui olevan aivan lähellä.

-Grace, sanoi Faith, -minä olen puhutellut sinua kaksi kertaa. Aijai, mitä sinä mietit ─ tai paremminkin, ketä!

-Menneitä aikoja, Grace sanoi yhä syvissä ajatuksissa ja niin juhlallisesti, että sisaret alkoivat nauraa.

-Kerro, huusi Moira.

-Enkä kerro, Grace tokaisi. -Ennen kuin sinä olet isompi. Anna minä kuivaan sen vadin, sinä pudotat sen.