sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Kirjan luvut

perjantai 12. toukokuuta 2017

88. Juna viheltää

 
-Isoäiti, sanoi Grace lempeästi, -näyttää koomiselta, jos niitä on monta.

-Miten niin koomiselta? isoäiti sanoi moittivasti. -Minun pojantyttäreni taideteoksessa ei ole mitään koomista!

-Ehkä ei, mutta siinä on, jos sinä haluat laittaa saman kuvan viiteen eri kehykseen!

-No, kun sinä kerran päästit alkuperäisen taulun käsistäsi, minun täytyy korvata se jollakin. Isoäiti pinosi näyttelyluettelot, joiden kaikkien kansista oli huolellisesti leikannut irti ”Ylämaalaisen” ja laittanut jokaisen leikkeen omaan kehykseensä salin lipaston päälle. -Mitä varten sinä myit sen?

-Enhän minä myynytkään, vaan Taideseura. Näyttelyyn tulevat työt ovat tarjouskaupassa, ja joku osti sen. Summa oli melkoinen, niin etten minä valita!

-Kuka sen osti?

-En tiedä. Herra Gaskill sanoi, että kauppa tehtiin asiamiehen kautta, eikä hänkään tiedä, minne se meni. Minä teen sinulle uuden taulun, isoäiti!

-Ei se ole sama asia, isoäiti huomautti. -Ei sitä taulua ole palkittu maan parhaana.

-Isoäiti, Grace nauraa tyrskähti, -ei se ollut maan paras! Pelkästään yhden näyttelyn! Ei siitä tule kuvaa taidehistorian oppikirjaan.

Hän vavahti vähän lausuessaan sanan ”taidehistoria”. Lewis Willows oli todellakin kadonnut koululta, virallisen tiedon mukaan terveyssyistä. Rehtori hoiti lupauksensa mukaisesti lukukauden viimeisten viikkojen tunnit, ja Grace tiesi, että tämä pitäisi lupauksensa myös arvosanan suhteen. Gracen ei tarvitsisi enää koettaa paikkailla näyttelyyn osallistumisesta saatavilla pisteillä todistustaan.

Viikot näyttelyn avajaisillan jälkeen olivat kuluneet kuin siivillä. Yhtäkkiä kaikki tuntui niin kevyeltä, niin hilpeältä, niin iloiselta. Grace tajusi vasta nyt, miten paljon Lewisin olemassaolo oli häntä rasittanut vielä nytkin, ja miten paljon häneen oli koskenut kaikki se, mitä hän oli joutunut kokemaan tauluasian vuoksi.

Voiton jälkeen Hopen ja muiden kurssitoverien suhtautuminen toki oli aivan muuttunut, ja Grace kohteli heitä etäisesti mutta lempeästi. Hän oli päättänyt, ettei koettaisi kostaa mitään kenellekään. Hänen ei tarvinnut, sillä hän tunsi todellakin olevansa ”maailman paras Grace Fleming”, kuten Charlie-setä oli Roomassa hupaisasti ennustanut. Ja sitäpaitsi osa opiskelijoista selvästi vieläkin epäili hänen moraaliaan Lewisin tauluun liittyen, ja näiden katseet pitivät hänet kyllä maan pinnalla.

Koulu päättyisi huomenna, ja heti seuraavana aamuna hän nousisi junaan ja lähtisi kesäksi kotiin. Äiti ja Eliza-täti olivat luvanneet järjestää pienet kutsut sekä hänen että koulunsa päättäneiden Evanin ja Niall Ramsayn kunniaksi. Miten suloiset ja kodikkaat juhlat niistä tulisikaan, ilman kuohuviiniä ja suosionosoituksia ja kunniakirjoja, vain pelkkien rakkaiden läheisten ihmisten seurassa!

Näyttelyn voitto ei ollut tuonut vain palkintoa itsessään, vaan myös runsaasti työtarjouksia. Gracella riittäisi niiden parissa puuhaa hyvinkin koko kesäksi, ja ennakkomaksut hän oli päättänyt antaa isälle siitä hyvästä, että saisi asua pari kuukautta kotona ─ niinhän Stuartkin teki, jos oli Koivurannassa pidempään. Isä ei tietysti tahtoisi ottaa, mutta hän pakottaisi. Hän olisi nyt itsenäinen, hän voisi vihdoinkin olla hyödyksi, kuten lapsena oli haaveillut kuullessaan isän taloushuolista.

Oli tietysti tavallaan sääli lähteä Edinburghista. Hän ei näkisi kahteen kuukauteen Susania ja toisia tovereita, Ediäkään, joka oli kasvanut Gracen silmissä hiukan yksinkertaisesta pojasta oikeaksi sankariksi. Mutta kesä kuluisi äkkiä, ja syksyllä he olisivat taas kaikki yhdessä.

Ja sitä paitsi Susan tuskin ehtisi häntä kaivata, niin Grace ainakin toivoi.

-Millä junalla Donald tulee sunnuntaina? hän kysyi isoäidiltä, joka oli vihdoin saanut hupsut viisi kehystään mieluiseensa järjestykseen.

-Illalla vasta, ja hänen on heti aamulla oltava seitsemältä työssä. Hulluutta sellainen, poika näännyttää itsensä.

-Ei näännytä, hän rakastaa koneitaan, Grace vakuutti. Sitten hän rykäisi. -Tuota, isoäiti… Voisitko sinä toisinaan pyytää Susanin tänne vaikka teelle? Tarkoitan, että hän on kesän työssä Kansallisgalleriassa ja saa asua asuntolassa, mutta siellähän ei ole keittomahdollisuutta, ja kanttiini on ainakin elokuussa kiinni. Niin että hän varmaan arvostaisi sitä, että saisi välillä kunnolla syödäkseen.

-Äitisi tytär, isoäiti mutisi.

-Mitä?

-Sanoin, että olet äitisi tytär. Isoäidin suupielissä kureili hymy. -Aina huolehtimassa muiden ihmisten sydämenasioista.

-Minähän huolehdin vain Susanin vatsan asioista!

-Höpsis. Äitisi kertoikin puhelimessa, että arvelee veljesi olevan kovasti kiinnostunut tästä Susanista.

Grace huokasi ja alkoi nauraa. Äiti oli todellakin aivan mahdoton!

-No, sitä suuremmalla syyllä, hän sitten ehdotti.

-Ymmärtävätköhän sinun veljesi ollenkaan olla kiitollisia siitä, millaisella vapaamielisyydellä teidän vanhempanne suhtautuvat miniäehdokkaidensa epämääräisiin taustoihin, isoäiti sanoi. -Minun nuoruudessani keskiluokan poikien kodeissa sellaisista asioista oltiin tarkkoja!

-Mutta eikö ole hyvä, että jossakin on sentään menty eteenpäin? Grace ehdotti.

Isoäiti hymyili.

-Mene pakkaamaan tavaroitasi, nenäkäs lapsi, hän sanoi.

Grace totteli.

Pakkaamisessa ei ollut järin suuri työ, sillä talvipukunsa hän saattoi jättää komeroon, jonne mahtuisivat kyllä myös Donaldin vaatteet. Sinne, perimmäiseen nurkkaan vanhaan alushameeseen käärittynä, jäisi myös kallis kuvateos Firenzestä. Hän veisi sen ehkä syksyllä antikvariaattiin, ellei sitten Hope tai Susan tai joku tahtoisi sitä. Hän ei enää tahtonut.

Mutta toisaalta oli muistettava maalaustarvikkeet ja kaikki muu, mitä kesän aikana tarvittaisiin. Eikä Grace koskaan tunnustaisi isoäidille, että oli hamstrannut myös itselleen useampia näyttelyluetteloita aivan vain katsellakseen sitä outoa kuvaa, joka oli kaikella tavalla pelastanut hänet. Sitäpaitsi äiti oli pyytänyt tuomaan muutamia, niin että oikeastaan ne eivät edes olleet hänelle.

Sujauttaessaan luetteloita nyt laukkuunsa Grace ajatteli myös toista kuvaa, sitä, jonka oli tuhonnut, ja häntä, joka oli siihen ollut mallina. Grace ei ollut kesälukukauden mittaan nähnyt juurikaan Gordonia, sillä tämä oli käynyt tenttimässä muutaman kerran vain päiväseltään. Täytyi olla hirvittävän raskasta matkustaa yöjunassa kaupunkiin, tehdä tentit ja lähteä iltajunassa takaisin, mutta ehkä se sopi Gordonin askeettiseen elämäntapaan. Eilen Grace oli saanut tältä lyhyen kirjeen, jossa poika kertoi läpäisseensä lukiokurssit vuodessa, kuten oli suunnitellutkin, ja laittaneensa paperit sisään lääketieteelliseen tiedekuntaan.

Syksyllä Gordon siis olisi kaupungissa. Grace tunsi pienen epävarmuuden läpättävän sisällään. Olisiko Axelkin? Tämähän oli kai myös lopettanut lukionsa St. Andrewsissa ja jatkaisi lukujaan ─ mutta ehkä hän hakeutuisi muualle kuin Edinburghiin. Grace ei edes tiennyt, mitä Axel aikoi opiskella.

Voi, kunpa kaikki asiat järjestyisivät niin hienosti kuin näyttelytyö! Grace huokasi. Pitäisikö hänen sittenkin käyttää stipendinsä ulkomaanmatkaan? Mutta mitä se hyödyttäisi, miten se muka hänen ajatuksiaan selvittäisi, kun edellinen matka tuntui niitä vain sotkeneen. Ei, hän menisi nyt kotiin ja sanoisi isälle, ettei tarvinnut tältä rahaa elämiseen, ja hän keskittyisi töihinsä ja kotielämään, ja hän unohtaisi kaikki pojat muuten kuin hyvinä ystävinä, sellaisina kuin Ed Coutts.

Seuraavana päivänä tunnelma kurssitovereiden keskuudessa oli jotenkin oudon juhlallinen. Pitkä talvi oli kulunut aivan kuin huomaamatta, monien tapahtumien ja käänteiden kautta. Nyt he hajaantuisivat pariksi kuukaudeksi kuka mihinkin, kunnes syksyllä taas palaisivat ─ mutta hiukan eri kokoonpanossa, koska toisena vuonna opiskeltaisiin valinnaisia aineita.

-Kas niin, neiti Fleming, sanoi herra Todd suorastaan sydämellisesti tullessaan Gracea vastaan käytävässä, -me emme sitten ensi syksynä tapaakaan, mikäli ainevalintojanne oikein luin. Täytyy sanoa, että harvoin luovun näin mielelläni oppilaasta.

-Niinkö? Grace kysyi järkyttyneenä. Hän tiesi olleensa surkea kuvanveistossa, mutta oliko herra Toddin nyt sentään tarpeen ilkeillä!

-Juuri niin! Ja herra Todd virnisti niin poikamaisesti, että hän näytti yhtäkkiä suorastaan inhimilliseltä. -Te olette niin lahjakas, että olisi synti tuhlata aikaanne sellaisen alan parissa, johon ne lahjat eivät suuntaudu. Varatkaa minulle lippu heti ensimmäiseen yksityisnäyttelyynne.

-Hän totisesti oli jo kesämielellä, nauroi Susan Reid, kun tytöt jatkoivat matkaansa. -Toivottavasti hän on tuolla kokemuksella vähän kiltimpi ensi vuoden fukseja kohtaan.

-No, sinä jatkat hänen tunneillaan, sanoi Grace haikeasti. -Minun mielestäni sinun olisi pitänyt saada näyttelyssä vähintään kunniamaininta! Veistoksesi oli upea.

-Älä höpise, Fleming. Minä näytän vielä kynteni, mutta nyt oli sinun vuorosi. Susan huokasi. -Nähdään sitten syksyllä. Minä olen vähän huono kirjoittamaan kirjeitä.

-Ei se haittaa. Minä voin soittaa asuntolan automaattiin. Grace vilkaisi ystävätärtään pahankurisesti. -Tai isoäidin luo.

-Yksikin vihjaus vielä, niin…

-Ai että tuo puna pukee sinun poskiasi, Grace kuiskasi härnäten, sitten hän singahti juoksuun kuin pikkutyttö ja pakeni nauraen raivostuneen Susanin edellä kohti luokkaa, jossa heidän piti saada todistuksensa.

Jakajana oli itse rehtori, ja tällä kerralla opintokirjat annettiin asiallisesti aakkosjärjestyksessä. Alkupäässä omansa saanut Grace jäi kuitenkin käytävään odottamaan Susania ja kävi samalla läpi arvosanansa.

-No? Susan kysyi heti tupsahtaessaan ovesta.

-Hyvä, sanoi Grace autuaana. -Minun taidehistorian kokonaisarvosanani on hyvä. Ei kiitettävä eikä hylätty, vaan hyvä!

-No, olipa siitäkin arvosanasta riesaa, Susan mutisi hyväntuulisena. -Ensi vuonna minä pidän sinut kurissa heti syksystä alkaen, ettet enää hurmaa yhtään opettajaa, sellaisesta ei ole kuin vastusta. Jäädäänkö odottamaan muita? Kuulin Hopen puhuvan jotakin jäätelöbaarista.

-Jäädään ihmeessä, sanoi Grace, -minä tarjoan! Yhtäkkiä hän tunsi aivan hillitöntä halua juhlia tätä kaikkea ─ palkintoaan, arvosanojaan, kesää, koko elämää.

Aikaisin seuraavana aamuna hän hyvästeli isoäidin tämän asunnon ahtaassa ja pimeässä eteisessä. Onneksi Donald tulisi tänne kesäksi! Muuten Gracen sydän olisi särkynyt, niin yksinäiseltä isoäiti yhtäkkiä näytti.

-Minun täytyy sanoa, isoäiti tunnusti, -että kun tarjouduin ottamaan sinut tänne asumaan opintojesi ajaksi, olin salaa vähän huolissani. Sinä olet niin kovin nuori, ja minä taas… No, pelkäsin, ettemme me oikein sovi yhteen.

-Tietysti me sovimme yhteen, Grace sanoi hellästi. -Minä tiesin sen kyllä! Ja äitikin tiesi. Eihän sinun kanssasi voi olla sopimatta yhteen!

Isoäiti hymähti imarreltuna.

-Sinulla on viisas äiti, hän sanoi hellästi. -Kas niin, lähdehän nyt, ettet jää junasta. Enkö varmasti saa soittaa sinulle autoa?

-Et. Minulla on vain yksi laukku kannettavana, ja sää on mainio. Edessä on niin monen tunnin istuminen, että kävelen enemmän kuin mielelläni.

-No, sanoi isoäiti ja kaivoi setelin käsilaukustaan, -osta edes makeisia ja lehtiä. Kaksi kappaletta sellaisia, missä on jotakin meidän perheestämme, niin että minä saan toisen.

Grace nauroi ja puisti päätään ja syleili isoäitiä.

Jos Archien runokirja oli todella ollut jo näyttelyn avajaisten aikaan painumassa vähitellen ”vanhaksi uutiseksi”, oli nuoren runoilijalupauksen sisaren ponnistaminen taiteilijalupaukseksi herättänyt toimittajat uudelleen. Grace toivoi, että kesä olisi jo rauhallisempi. Ainakaan hänellä ei ollut kustantamoa, joka olisi vaatinut häneltä mitään ”haastatteluja ja tapaamisia”, vaan Taideseura lähetti kulttuuripalstoille pyydettäessä valokuvakopion ”Ylämaalaisesta” ja Gracen yhdessä herra Gaskillin kanssa muotoileman lausunnon.

Heinäkuun ensimmäinen aamu oli sunnuntai ja säteilevän kirkas. Kirkonkellot kutsuivat ihmisiä jumalanpalvelukseen, kadut olivat tavallista hiljaisemmat, myymälöiden edustat tyhjät. Kaikki vaikutti puhtaammalta kuin tavallisesti, ja Grace pysähtyi muutamaan otteeseen laskemaan alas matkalaukkunsa kaivaakseen kameransa olkalaukustaan ja ottaakseen joitakin valokuvia. Hänen pitäisi todella ryhtyä harjoittelemaan kuvaamista kesän aikana, siitä voisi syntyä jotakin piirtämisen ohella.

Junamatka oli pitkä, mutta Grace oli suunnitelmansa mukaisesti hemmotellut itseään parilla hyvällä lehdellä ─ joissa toisessa oli maininta ”Ylämaalaisesta” ja toisessa mainostettiin Archien kirjaa ─ ja suurella karamellipussillisella. Hän kävi puolimatkassa ravintolavaunussa teellä ja nautti siitä, ettei joutunut laskemaan jokaista kolikkoaan ja ottamaan kaikkein halvinta ja kuivinta voileipää. Tietysti hänellä ei ollut nytkään rahaa tuhlattavaksi asti, mutta enemmän kuin koskaan aiemmin.

Kultainen iltapäivä hyväili Suurta Laaksoa, kun juna putkahti näkyviin solasta ja lähestyi Fort Williamin asemaa. Grace seisoi valmiina vaununsillalla laukkuineen, aivan kuin olisi pelännyt, että juna veisi hänet mukanaan kodin ohi, ellei hän kiiruhtaisi. Miten suloista oli tulla kotiin!

Juna hidasti, jarrut kirskuivat, höyrypilvi peitti tienoon. Kun vaunut vihdoin pysähtyivät, Grace hypähti kepeästi laiturille ja kiiruhti sen yli. Hän oli jo vaunusillalta nähnyt vilahduksen tutusta kuorma-autosta aseman edustalla ja tiesi, että saisi kyydin. Archie otti joskus sunnuntaitöitä, vaikka äiti ei pitänyt sellaisesta, sillä hän saattoi laskuttaa niistä normaalia enemmän. Juostessaan asemahallin läpi Grace muisti, että oli Archien syntymäpäivän aatto, ja häntä alkoi naurattaa hänen muistaessaan edellisen aattopäivän tapahtumia.

-Siinähän sinä olet, pikkuinen! Archie nosti juuri auton lavalle makasiinista hakemansa lannoitesäkin. Hän oli heittänyt ajurintakkinsa auton hyttiin, jottei sotkisi sitä säkkejä kantaessaan, ja näytti paitahihasillaan, pölyisenä ja hiukan hiestyneenä aivan joltakin muulta kuin lyyriseltä runoilijalupaukselta.  -Joudatko hetken odottaa? Vien sinut kyllä kotiin, mutta lupasin toimittaa nämä täksi illaksi Hughesille.

-Ei minulla ole enää kiire mihinkään, sanoi Grace hilpeästi ja antoi laukkunsa Archielle myös lavalle nostettavaksi, -minä voin ottaa aurinkoa!

Hän kääntyi kohti aurinkoa, ja Archiekin kääntyi palatakseen makasiiniin hakemaan uutta säkkiä, ja sitten he molemmat jähmettyivät niille sijoilleen.

-Oliko hän samassa junassa? Archie kysyi käheästi.

-En minä tiedä ─ en minä nähnyt häntä! Grace vastasi vavahtavin huulin.

Aseman ovella seisoi hento nuori nainen, jolla oli kädessään kulunut matkalaukku, yllään Koivurannassa usein nähty sininen leninki ja sen päällä arvattavasti kaupungista ostettu uusi popliinitakki. Hänen tummat hiuksensa oli entiseen tapaan palmikoitu, mutta palmikko oli nyt kiedottu nutturalle niskaan, ja hänellä oli pieni soma hattu, joka oli niin taidokkaasti muodistettu uudella nauhalla ja sulalla, että sitä saattoi tuskin uskoa Faithin vanhaksi.

Yhtäkkiä Gracesta tuntui, kuin hän olisi ollut taas elokuvastudiolla, kuten runsas vuosi sitten Berliinissä. Aseman edusta oli näyttämö, rakennukset lavasteita, sunnuntaikävelyllä olevat ihmiset avustajia. Ja kuten elokuvan loppukohtauksessa, kaikki hiljeni, niin liike kuin puhekin. Näytti aivan siltä, kuin koko Fort William olisi sinä hetkenä tullut tietämään, että Cora MacRob oli palannut maailmalta, ja jäänyt kynsiään purren niille sijoilleen odottamaan, mitä nyt tapahtuisi.

Cora seisoi ovella ja selvästikin tajusi, miten kaikki asemasta näköyhteyden päässä olevat ihmiset seisahtuivat ja katsoivat häneen. Hänen poskensa punertuivat, hänen tummat silmänsä muuttuivat kirkkaammiksi, hänen huulensa värähtivät.

Mutta toisin kuin se arka ja ujo Cora, joka oli kadonnut kaupungista vain puolta vuotta aiemmin, tämä Cora nosti päänsä pystympään ja lähti astelemaan laukkuineen eteenpäin. Tullessaan hän veti takkinsa taskusta esiin ohuen kirjan, jossa oli siniharmaat kannet, ja jota oli sivujen nuhjaantumisesta päätellen luettu yhä uudelleen ja uudelleen. Hän puristi kirjaa kädessään lujasti, kuin olisi tottunut ennenkin hakemaan siitä voimaa ja rohkeutta.

Archie ei liikahtanut. Hän seisoi kuin paikalleen juurtuneena, vaaleat kiharat otsalle pudoten, siniset silmät oudon kirkkaina. Ja Grace ajatteli, että nyt veli näytti renkipojalta ja lähestyvä tyttö hienolta neidiltä.

Cora astui Archien eteen, taivutti päätään taaksepäin nähdäkseen ylös hänen kasvoihinsa, ojensi kirjaa ja kysyi:

-Saanko minä nimikirjoituksen?

Archien suupielet värähtivät.

-Sitäkö sinä vain tahdot? hän kysyi vastaan.

Cora hymyili tavalla, joka sai Gracen sydämen tanssimaan.

-Minä keskustelisin hyvin mielelläni myös teoksen sisällöstä, hän sanoi hiljaa.

Seuraavassa hetkessä Archie, aina niin hillitty ja rauhallinen Archie, sieppasi Coran käsivarsilleen ja suuteli tätä koko kaupungin nähden, suuteli niin rajusti ja hurjasti ja samalla niin hellästi ja kaipaavasti, että se tuntui herättävän junankin raiteillaan, sillä se päästi pitkän vihellyksen.

Kaikki ihmiset, jotka olivat seisseet tuijottamassa, aivan kuin havahtuivat siihen, ettei se ollut enää sopivaa, ja kiiruhtivat tiehensä. Jos joku olisi seurannut tapahtumia yläilmoista, se olisi varmasti näyttänyt huvittavalta, samalta kuin joku olisi sohaissut muurahaispesään.

Mutta Grace ei nähnyt tuota hälinää. Hän katsoi vain Archieta ja Coraa, ja hän tunsi, miten kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan. Miten olikaan mahdollista, että kaikki asiat järjestyivät niin hyvin! Ja sitten joku Susan vielä viitsi olla epävarma siitä, oliko Jumala olemassa!

Kun suudelma ei tuntunut päättyvän, Gracekin havahtui siihen, ettei ollut järin hienotunteista seistä käsivarrenmitan päässä tuijottamassa. Päättäväisesti hän ensiksi vetäytyi hiipimällä pitkin autonviertä ollakseen häiritsemättä, ja päästyään tarpeeksi kauas alkoi juosta.

Hän juoksi alas rantapolulle, ja hän juoksi sitä pitkin, tunsi maan tuoksun ja kuuli järven kohinan ja koivunoksien rapinan, ja näki auringon läikehtivän ruoholla ja lehdillä ja järven laineilla. Hengästyneenä hän saapui Koivurannan portille, heitti sen auki ja juoksi polkua puutarhan läpi säikyttäen suunniltaan tarhassa päivää paistattelevat kanat. Hän juoksi ylös portaita, avasi oven ja syöksyi eteiseen.

-Missä Moira on? hän huusi ensimmäiseksi, kun äiti kiiruhti häntä avosylin vastaan. -Minä luulen, että hän pääsee sittenkin vielä morsiusneidoksi, sillä Cora on niin kiltti, että varmasti sietää jopa häntä!

****
Maailma kutsuu, Grace -kirja päättyy tähän.
Kiitos, että olet ollut mukana!
Toivottavasti olet pitänyt lukemastasi.
Jatkoa on luvassa jossakin vaiheessa,
mutta jo ennen sitä voit lukea, mitä Archielle ja Coralle tapahtui asemalla tapaamisen jälkeen...



torstai 11. toukokuuta 2017

87. Todellisia ystäviä

 
-Arvoisa yleisö, valkotukkainen herrasmies korotti ääntään. -Saanko pyytää huomiotanne.

Väkijoukko liikehti lähemmäksi, ja vavisten Grace näki, että paikalla oli muutamia lehtikuvaajia. Tämä oli pahempaa kuin hän oli pelännyt. Pitäisikö hänen todella paeta puheen aikana tiehensä? Mutta Malcolm piti häntä liian tiukasti käsipuolesta, aivan kuin olisi arvannut hänen aikeensa.

-Edinburghin Taideseuran puolesta haluan toivottaa teidät kaikki tervetulleiksi tämänvuotisen avoimen näyttelymme avajaisiin, herra sanoi. -Minä olen Mark Forbes ja kyseisen seuran puheenjohtaja. Järjestävänä tahona olemme hyvin iloisia siitä, että teitä on paikalla näin runsaasti. Tervetuloa!

Hän nosti lasinsa, ja kaikki muutkin nostivat ja kilistivät ja siemasivat kuohuviiniä. Gracen käsi oli niin hikinen, että hän pelkäsi lasin luistavan otteestaan. Mitä varten tätä kaikkea piti vielä pitkittää! Miksei armoniskua jo tullut!

Mutta herra Forbes ei selvästikään aikonut hätäillä päästyään taiteesta kiinnostuneen yleisön eteen. Hän esitteli Edinburghin Taideseuran hallituksen, kertoi yhdistyksen ja sen avoimien näyttelyiden historiasta ja siitä periaatteesta, jolla seura tahtoi tukea nuoria taiteilijoita.

-Tämän tähden teemme hyvää yhteistyötä Edinburghin taideakatemian kanssa, herra Forbes sanoi, ja aivan kuten Grace oli pelännytkin, nyt esiteltiin rehtori ja johtokunnan puheenjohtaja. Oliko rehtorikin täällä! Oli tietysti. Hänen häpeänsä olisi täydellinen. Huomenna hänet todennäköisesti erotettaisiin koulusta.

Tämän jälkeen herra Forbes kertoi, miten hyvin näyttelyssä palkitun teoksen tekijä oli yleensä voittonsa jälkeen menestynyt, sillä palkintona oli paitsi huomattava stipendi vaikkapa opintomatkaan käytettäväksi, myös sovittu mahdollisuus osallistua useampiin koti- ja ulkomaisiin näyttelyihin. Sitten hän selitti, millä periaatteilla jury minäkin vuonna valittiin: siihen pyrittiin aina saamaan sekä kotimaisia että ulkomaisia taiteen asiantuntijoita.

Ja kuten Grace oli pelännytkin, seuraavaksi esiteltiin jury. Toisaalta se oli karmivalla tavalla mielenkiintoista. Nuo ihmiset siis päättivät hänen maineestaan ja kunniastaan, vaikka sitä itse tietämättä!

-Juryssä on aina mukana myös ulkomaalainen jäsen, koska haluamme pitää yllä hyviä yhteyksiä Euroopan taidemaailmaan, jatkoi herra Forbes samassa. -Tänä vuonna meillä on ollut ilo saada juryyn italialainen Enrico Duchetti.

-Oh! Gracelta pääsi, kun herra Duchetti astui esiin suosionosoitusten saattelemana. Hän olikin jo ehtinyt ihmetellä, mitä varten tämä ylipäätään oli osunut paikalle.

-Herra Duchetti oli sotaan asti yksi Italian henkilökuvauksen nykyajan mestareista, kertoi herra Forbes. -Haavoituttuaan vakavasti Trenton taistelussa hän on tehnyt uraauurtavaa työtä jo useiden opiskelijasukupolvien parissa Firenzen taideakatemiassa.

Kuullessaan Firenzen nimen Grace tunsi suurta halua painua matalaksi kuin piesty koira. Miten typerä hän oli sielläkin ollut!

-Tämän vuoden näyttelyn voittajateos on valittu, sanoi herra Forbes ja piti dramaattisen tauon. -Saanko kirjekuoren. Kiitos.

Joku toinen mies, ilmeisesti usein mainittu seuran sihteeri, toi sinetöidyn kirjekuoren puheenjohtajalle. Tämä mursi sinetin ja veti esiin paperin ja pienemmän kirjekuoren.

-Tässä ovat perustelut valinnalle, ja kuoressa on voittajan nimi. Herra Forbes rykäisi ja alkoi lukea. -”Edinburghin Taideseuran ja taideakatemian asettama jury on tutustunut avoimen näyttelyn tarjontaan, joka tänä vuonna on aiempaa monipuolisempaa ja korkeatasoisempaa sisältäen sekä kuva- että veistotaidetta. On useita töitä, jotka olisivat vähintäänkin kunniamaininnan arvoisia. Varsinaisesta voitosta kilpaili kuitenkin loppuvaiheessa kaksi teosta. Molemmat ovat voimakkaasti vaikuttavia, ja molemmista näki, että taiteilija on antanut työlleen kaikkensa.”

Grace ei tajunnut puristavansa Malcolmin sormia niin lujaa, että tähän täytyi ottaa kipeää, ennen kuin tunsi serkun laskevan toisen kätensä lohduttavasti hänen olkapäälleen. Miten hän oli saattanut edes ajatella, että selviäisi tästä illasta yksin! Miten hän voisi koskaan kiittää isoäitiä ja Chrissy-tätiä ja Mary-tätiä ja kaikkia siitä, että he olivat tulleet!

-”Verratessaan näitä kahta teosta jury päätyi lopulta toteamaan, että toinen niistä on ylivoimaisesti parempi. Perusteluna mainittakoon, että tavanomainen ja perinteinen aihe on siinä käsitelty tuoreesti, jopa intohimoisesti.”

-Voihan sen niinkin sanoa, mutisi Susan, joka oli tarttunut Gracen toiseen käteen. Mary-täti, joka seisoi vähän edempänä, kääntyi ja nyökkäsi Gracelle rohkaisevasti, ja pienen hetken tytöstä tuntui hämmästyksekseen siltä, kuin äiti olisi ollut täällä häntä lohduttamassa. Hän ei ollut koskaan ajatellut, että tiukka Mary-täti voisi vaikuttaa häneen sillä tavalla.

Herra Forbes taitteli paperin ja repäisi auki pienemmän kirjekuoren.

-Tämänvuotinen avoimen näyttelyn voittajateos on…

Minä kuolen, Grace tajusi. Minä kuolen häpeästä. Se on mahdollista, vaikka olen aina kuvitellut sitä vain vertaukseksi. Miksi minä tulin! Miksen minä jäänyt kotiin!

-…nimeltään ”Ylämaalainen”, ja sen on tehnyt Grace Fleming.

Myöhemmin Grace ei saattanut käsittää, miten hän pystyi havaitsemaan yhtä aikaa niin monta asiaa. Räjähtävät suosionosoitukset ympäri salin. Lähellä herra Forbesia, aivan kuin valmiina palkintoa vastaanottamaan, seisseen Lewisin ilme, joka muuttui voitonriemuisesta epäuskoiseksi. Täysin hienoon galleriaan sopimaton intiaanikiljunta, jonka Malcolm päästi siepatessaan Gracea vyötäisistä ja nostaessa tämän ilmaan kuin pikkutytön. Mary-täti, joka syleili Chrissy-tätiä, kuin nämä olisivat olleet rakkaimmat ystävät. Susan, joka itki ja nauroi hysteerisenä. Isoäiti, joka piteli sydäntään ja jota Alan-setä tuki samalla kun Lorna kaivoi kamferipulloa isoäidin käsilaukusta.

-Onko neiti Fleming paikalla? kysyi herra Forbes katsellen ystävällisesti ympärilleen. -Pyytäisin hänet tänne eteen.

Yhtäkkiä ystävälliset kädet tuuppivat ja tönivät Gracea, niin että hän tuntui liikkuvan kuin tahdoton paketti yleisöjoukon läpi, ja sitten herra Forbes jo ojensi kättään nyökäten ja hymyillen.

Mitä varten ne tahtoivat hänet eteen! Nythän kaikki näkisivät, että hän oli se, joka oli Lewisin kuvassa!

Ja sitten Grace aivan kuin heräsi. Ei ollut mitään väliä sillä, tunnistettaisiinko hänet. Se kuva olisi vain yksi teos näyttelyssä, joka aikanaan päättyisi. Se ei leviäisi sanomalehtiin. Sitä kuvaa ei olisi näyttelyluetteloissa, joita Taideseuran sihteeri Ed Couttsin ja muutaman muun apupojan kanssa toi nyt takahuoneesta laatikoittain. Grace kohtasi Edin katseen ja vastasi tämän virnistykseen.

-Kas niin, hyvä yleisö, sanoi herra Forbes, -saanko vielä huomionne. Onneksi olkoon, neiti Fleming. Edinburghin Taideseuran puolesta haluan onnitella teitä.

Sihteeri kiiruhti taas paikalle ja antoi herra Forbesille uuden kirjekuoren ja kunniakirjan, jotka tämä ojensi Gracelle taas suosionosoitusten saattelemana. Grace niiasi, kätteli ja pelkäsi kuollakseen pudottavansa jotakin, sillä hänen kätensä ja jalkansa olivat kuin hyytelöä.

-Pyydän tähän nyt Taideseuran sihteerin, herra Gaskillin. Herra Forbes astui syrjään.

-Onnittelut myös minun puolestani, herra Gaskill sanoi ystävällisesti ja nyökkäsi Gracelle rauhoittaen. Hän ei selvästikään ollut ensimmäistä kertaa tekemisissä voitostaan järkyttyneen nuoren taiteilijan kanssa. -Jos sopii, kerron hiukan tarkemmin palkinnon valintaperusteista.

Grace koetti hengittää syvään ja keskittyä siihen, mitä sanottiin. Oliko hänen työnsä todellakin ”tuore”, ”modernisti käsitelty”, ”uudenlainen” ─ senhän piti olla vanhanaikaisella tekniikalla tehty tekele vanhanaikaisesta aiheesta! Oliko siinä ”elämänvoimaa”, ”rohkeutta”, ”intohimoa”? Todellako hän oli saanut liitettyä siihen ”toivoa” ja ”sydämenrauhaa”!

-Jury ei tiedä taiteilijoiden nimiä ennen valintaa, herra Gaskill sanoi. -Siksi meille oli suuri ilon ja hämmästyksen aihe, kun päätöksemme jälkeen selvisi, että työn on tehnyt nainen, nuori nainen ─ että saimme ensimmäisen kerran näyttelyn historiassa palkita taideakatemian ensimmäisen vuosikurssin opiskelijan.

Suosionosoitukset räjähtivät taas ilmoille. Grace tunsi yhtäkkiä voittamatonta halua juosta tiehensä. Hän alkaisi kohta itkeä, ja se olisi aivan hirvittävän noloa. Tämä oli liikaa. Liikaa kaiken sen jälkeen, mitä hän oli pelännyt!

-Ehkä te haluatte sanoa muutaman sanan, neiti Fleming? sanoi herra Gaskill samassa ja nyökkäsi taas ystävällisesti.

Gracen ei auttanut muu kuin rykäistä ja astua hiukan eteenpäin.

-Minä… tahdon kiittää Edinburghin Taideseuraa tästä täydellisenä yllätyksenä tulleesta palkinnosta, hän aloitti hiukan takellellen. Sitten hän nosti päänsä pystympään. -Tahdon myös kiittää taideakatemiaa siitä opista, jota olen ehtinyt jo kuluvan ensimmäisen lukuvuoden aikana saada.

Hän epäröi.

-En aikonut ensiksi osallistua näyttelyyn ollenkaan. Mutta sitten sain työhön aiheen, joka…

Ei, hänen äänensä ei saanut sortua nyt! Miten isä sen teki sodan muistopatsaalla? Miten Archie sen teki hopeahäissä? Hänen piti tehdä samoin ja hillitä itsensä!

-Sain aiheen, joka kosketti sydäntäni, Grace jatkoi kuuluvammin. -Se liittyi uskollisuuteen, rakkauteen ja toisen ihmisen kunnioittamiseen, ja olen todella iloinen kuullessani, että arvoisa jury on todella nähnyt työssäni sen, mitä halusin tuoda esiin.

Hän huomasi, miten pari sanomalehtimiestä painoi päänsä yhteen ja kuiskaili keskenään. Nimi Fleming oli selvästi saanut nämä heräämään ja yhdistelemään asioita.

-Minulta on jo kysytty, kuka on tuo ylämaalainen, Grace jatkoi reippaasti ja aivan kuin vahingossa vilkaisi Lewis Willowsiin, joka oli kasvoiltaan harmaana vetäytynyt kauemmas yleisön joukkoon. -Minä en tiedä. En ole käyttänyt mallia. Kuva on muistumaa lapsuudestani, niistä tarinoista, joiden parissa olen kasvanut. Ja samalla se on ennustus tulevaisuudesta. Kuten serkkuni äsken sanoi ─ hän hymyili Malcolmille, joka näytti olevan parhaillaan halkeamassa ylpeydestä ─ ehkä minä tulen joskus tietämään, kuka se on. Kiitos.

Ja ennen kuin kukaan ehti estää, Grace oli pujahtanut ihmisjoukkoon ja sukulaistensa turviin.

Mutta suosionosoitukset vyöryivät jälleen hänen ylitseen kuin meren aallot, ja yhtäkkiä häneen taas tartuttiin joka puolelta, häntä syleiltiin, käteltiin, temmottiin sinne ja tänne. Häntä valokuvattiin taulunsa vieressä, ja häntä valokuvattiin kädessään näyttelyluettelo, jonka kannessa hänen maalaamansa taulu oli, ja häntä valokuvattiin juryn kanssa, ja häntä valokuvattiin Taideseuran johtokunnan kanssa.

Ja sitten häntä haastateltiin, ja aivan kuten Grace oli arvellutkin, toimittajat tahtoivat varmistaa tietyt sukulaisuussuhteet ja sen, oliko Kirjeitä rakastetulle inspiroinut voittajataulua.

-On, Grace sanoi suoraan. -Se elämän kauneus, mitä veljeni kirja kuvaa, toivoakseni välittyy myös minun työstäni.

Jossakin vaiheessa herra Duchetti oli taas hänen seurassaan.

-Kas niin, signorina, mies sanoi hymyillen, -olenpa iloinen, että teimme niin hyvän valinnan.

-Oliko se toinen taulu, joka kisasi loppuun asti… Grace sopersi, vaikka tiesi, ettei hänen olisi pitänyt kysyä.

-Minä sanoin kokouksessa, kuten sanoin äsken teille: hän on katkera, hän ei tee työtä intohimolla vaan kostaakseen. Se näkyy kuvasta. Hänestä ei kuulla pitkään. Teistä kuullaan.

-Sitä ei voi tietää!

-Minä tiedän. Herra Duchetti tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä kevyesti. -Lähdin tähän tehtävään vastahakoisesti, signorina ─ matkustaa nyt maan ääriin nähdäkseen ehkä hyvin surkeita aloittelevien tuhertajien töitä ─ mutta olen iloinen, todella iloinen, että tulin. Ja olen iloinen, että sain olla valitsemassa juuri teitä voittajaksi. Olisin halunnut ostaa työnne, mutta se oli ikävä kyllä jo varattu. Joku oli tarjonnut sellaisen summan, etten minä vaatimattomalla opettajan palkallani voinut lähteä kilpasille.

-Niinkö? Grace kysyi hämmentyneenä. Samassa hän tajusi, että Susan ja muut apulaiset olivat kiireellä vaihtamassa tauluihin täydellisiä tekijätietoja, ja samalla muutamien nimikyltteihin liimattiin punainen tarralappu. Sellainen oli ”Ylämaalaisen” kyltissä, mutta myös ”Seireenin”. Parempi niin! Jos jälkimmäinen päätyisi yksityiskokoelmaan, se ei tulisi koskaan enää häntä vastaan, kun tämän näyttelyn ovet jonkun viikon päästä sulkeutuisivat.

-Kas niin, sanoi herra Duchetti, -en saa pidätellä teitä enempää, teillä on monta ottajaa tänä iltana! Välittäkää äidillenne lämpimät terveiseni. Isällenne myös. Hän on monella tavalla onnekas mies.

-Kiitos, minä kerron kyllä! Grace vakuutti kyyneleet silmissä.

Sitten hänen piti jo kääntyä kohti taideakatemian rehtoria, joka tarttui molemmin käsin hänen käteensä ja puristi sitä.

-Sydämelliset onnittelut, neiti Fleming. Olette kunniaksi koko koululle. Oletteko jo päättänyt, miten käytätte stipendinne?

-Minäkö ─ en, Grace mutisi ja vilkaisi kirjekuorta, jota yhä puristi kunniakirjan kanssa kainalossaan. -En edes tiedä, miten suuri se on.

Rehtori naurahti.

-Tarpeeksi suuri, jotta siitä on hyötyä, sen verran tiedän, hän sanoi hymyillen. Sitten hän vakavoitui. -Neiti Fleming, olen hyvin pahoillani kaikesta siitä, mitä olette joutunut tämän talven aikana kokemaan. Jos olisin tiennyt…

Ja hän katsoi suoraan ”Seireeniin”.

-Minä en tarkoittanut ─ minä en tiennyt ─ minulla ei ollut aavistustakaan… Grace huohotti kauhistuneena. Nytkö Lewis tekisi viimeisen ilkitekonsa, nytkö hän saisi harmia!

-Minä tiedän sen, neiti Fleming. Ja toivon hartaasti, että olisitte itse tullut puhumaan kanssani. Rehtori rypisti kulmiaan. -Älkää toiste leikkikö sankaria. Minun johtamassani oppilaitoksessa ei nuorten naisten tarvitse todellakaan joutua kokemaan sellaista kohtelua.

Grace ei tohtinut sanoa mitään, koska pelkäsi alkavansa nikotella pelkästä hämmennyksestä.

-Toivottavasti teitä lohduttaa tieto siitä, että irtisanon herra Willowsin huomisaamuna. Hoidan itse hänen kesäkuun tuntinsa, ja hän saa lähteä ilman suosituksia. Rehtori näytti ankaralta. -Pidän myös huolen siitä, että ainakaan Taideseuran kautta hän ei saa jatkossa stipendejä. Jos mies on olevinaan taiteilija, hänen on kyettävä siihen kunniallisin keinoin!

-Mutta miten… miten te… kuka kertoi? Grace sai soperretuksi.

-Teillä on hyviä ystäviä, neiti Fleming. Nyt rehtori hymyili vähän. -Olkaa kiitollisia heistä. Huolehdin itse siitä, että teidän taidehistorian tehtävänne tarkastetaan uudelleen ja arvioidaan asianmukaisesti lopullista arvosanaa varten. Ja nyt, mukavaa iltaa, minä jätän teidät seuraavalle ihailijallenne.

”Seuraava ihailija” oli taas toimittaja, ja kun Grace pääsi irti tästä, häneen tarttui eräs Taideseuran johtokunnan jäsen. Mutta vihdoin väkimäärä alkoi galleriassa vähentyä, ja Grace näki Susanin kokoavan tarjottimelle likaisia kuohuviinilaseja, joita oli jätetty sinne tänne, epäkunnioittavasti veistosten jalustoillekin.

-Susan! Grace tarttui tätä käsivarresta. -Menitkö sinä sittenkin rehtorin puheille!

-Rehtorin? En tietystikään!

-Miten hän sitten… Grace puhui niin nopeasti, että sanat kompastelivat toisiinsa. -Miten hän tiesi Lewisista, ja miten hän tiesi kaikesta, Lewis saa potkut huomenna, eikä hän saa enää stipendejä…

-Fleming, lakkaa lörpöttämästä, sanoi Susan ankarasti. -Mitä sinä puhut? Tietääkö rehtori?

-Etkö sinä muka kertonut?

-Minusta voidaan sanoa monenlaista, mutta minä en petä ystävääni! Sinähän kielsit kertomasta.

-Mutta mistä hän sitten ─ kuka sitten ─ Hope tai Emily eivät tiedä…

-Eivätkä he taatusti olisi nähneet sellaista vaivaa sinun hyväksesi, huomautti Susan kuivasti. Sitten hän vilkaisi Gracen olkapään yli. -Mutta ehkä joku näki.

Grace kääntyi. Edward Coutts oli lähellä ulko-ovea järjestämässä pöydälle siisteihin pinoihin näyttelyluetteloita, jotka nyt olivat jokaisen galleriaan saapuvan vieraan ostettavissa, ja joiden kannessa oli värivalokuva ”Ylämaalaisesta”.

-Ed? Grace astui lähemmäksi. -Menitkö sinä puhumaan rehtorille… minusta…?

Ed parka lehahti hehkuvan punaiseksi ja pudotti kädestään pinon luetteloita.

-Tietysti menin, hän mutisi poimiessaan niitä ylös. -Enhän minä voinut vain seisoa kädet pitkin kylkiä ja katsoa, miten sinua kohdeltiin! Se roisto! Jos minä olisin vain tiennyt aiemmin…

Ja Edin suu puristui viivaksi, joka sai Gracen ajattelemaan Malcolmin uhkauksia syrjäkujasta.

- Minä… en tohtinut itse puhua, tyttö sanoi epävarmasti. -Teinhän minäkin väärin, kun…

-Rehtori oli hyvin ymmärtäväinen. Edward katsoi äkkiä Gracea silmiin. -Minä kerroin nimittäin kaiken, mitään pois jättämättä. Sen tähden, ettet sinä saisi tunnontuskia. Rehtori hermostui aika tavalla Willowsia kohtaan. Ja minä kerroin taulustakin ja siitä, miten Willows oli hyväksikäyttänyt sinua. Se oli viimeinen niitti. Luulin jo, että rehtori ampuu viestintuojan eikä syyllistä, niin hirveästi hän suuttui.

Grace räpytteli silmiään.

-Kiitos, hän sanoi hiljaa ja ojensi kätensä. -Kiitos, Ed. Sinä olet tosi ystävä.

-Minä olen mielelläni sinun ystäväsi, Ed sanoi tarttuessaan hänen käteensä ja iski silmää.

Kyyneliään nieleskellen Grace pujotteli jäljellä olevien vieraiden lomitse etsimään seuruettaan, kun joku tarttui häntä äkkiä kipeästi kyynärpäästä.

-Toivottavasti olet nyt tyytyväinen, Lewis Willows sähähti tytön korvaan. -Ketä juryn jäsentä sinä ilahdutit voiton saadaksesi, sitä italiaanoako, jonka kanssa niin pitkään puhuit?

-Laske irti, Grace sanoi terävästi.

-Sinä sait palkinnon pelkästään sen typerän runokirjan tähden, josta nyt joka puolella kohutaan, Lewis jatkoi matalasti. -Flemingin nimi on nyt muka kaiken laadun tae!

Grace riuhtaisi itsensä miehen otteesta.

-Koeta päättää, hän kehotti, -sainko minä palkinnon nimeni takia vai hurmaamalla jonkun juryn jäsenen! Molemmista syistä tuskin sentään voitin. Varsinkin, kun jury ei tiedä tekijöiden nimiä ennen valintaa.

Lewis tuhahti halveksivasti.

-Siinähän viisastelet, hän mutisi. -Tiedoksesi vain, että tein sinusta kaksi taulua. Sen ensimmäisen minä aioin tänne tuoda. Siinä kuvasin sinut niin suloisena kuin miksi sinut kuvittelin. Mutta kun joulun jälkeen ilmoitit heittäväsi minut sivuun kuin rukkasen, aivan kuin sinulla olisi valta päättää sellaisista asioista, mokoma seireeni…

-Lewis, Grace sanoi yhtäkkiä vakavana, -mistä lähtien me olemme olleet vihamiehiä? Minä en tahdo mitään sellaista. Minä luulin, että me olemme ystäviä.

-Minä en tarvitse ystäviä, Lewis sanoi ja katsoi Graceen kylmästi. -Minä tarvitsen rahaa ja mainetta.

-Saithan sinä taulusi myydyksi, huomautti Grace pahoillaan.

-Mitättömään hintaan! Jos olisin voittanut…

-Sinä melkein voitit, sanoi Grace suoraan ja katsoi miehen tummiin silmiin. -Minä en tiedä, millainen se sinun ensimmäinen taulusi oli. Mutta jos teit sen toisella mielellä, et katkeruus ja kosto sydämessäsi, ehkä sinun olisi kannattanut ilmoittaa näyttelyyn se eikä tätä. Silloin olisit voittanut.

Ja jäämättä enää kuulemaan miehen vastausta hän kääntyi ja haki vihdoinkin käsiinsä isoäidin, jolle oli jostakin hankittu tuoli salin seinustalle.

-No niin, sankaritar, sanoi Alan-setä, -joko me pian voimme alkaa lähteä, vai annatko vielä monta haastattelua? Hyvä anoppini tässä valittaa kovasti polviaan.

-Tuon sinä keksit, isoäiti huudahti moittien. -Minä en valita mitään! Minä nautin Gracen puolesta.

Ja hän ojensi kätensä, veti Gracen luokseen ja suuteli tätä.

-Etkö ole vielä katsonut palkintoasi? kysyi Craig-setä ja osoitti Gracen kainalossa olevaa kirjekuorta, joka näytti jo kovin nuhjaantuneelta.

-En ole ehtinyt, mutta nyt minä katson! Grace ojensi kunniakirjansa Malcolmille saadakseen vapaat kädet ja veti auki kirjekuoren. -Oh!

-Näytä! huusi Lorna ja kurkisti hänen olkapäänsä yli. -Voi taivas! Lähdetkö sinä uudestaan Eurooppaan?

-En lähde, Grace nyyhkytti tuijottaessaan shekissä olevaa summaa. -Mitä minä tekisin enää Euroopassa!

-Mitä sinä sitten teet? Mary-täti tiedusteli ja näytti hänkin hiukan järkyttyneeltä rahasumman suuruuden vuoksi.

-Minä maksan ensi vuoden lukukausimaksuni ja kirjani ja taidetarvikkeeni, Grace sanoi hiljaa. -Niin että isän ei enää tarvitse.

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

86. Näyttelyn avajaiset

 
-Aiotko sinä todella tulla? Hope Trask kysyi tyrmistyneenä.

-Aion, sanoi Grace rauhallisesti ja pakkasi pois värejään maalaussalissa. -En ole koskaan ollut taidenäyttelyn avajaisissa.

-Niin mutta… Emily vilkaisi onnettomana Hopeen. -Vaikka siellä on…

-Vaikka siellä on taulu, joka antaa ymmärtää minun moraalini olevan enemmän kuin löysä, niinkö? Grace nosti päätään ja katsoi Emilyyn tiukasti. -Se on maalaajan näkemys, ei mallin.

Hope tuhahti.

-Minä arvasin, hän sanoi kitkerästi. -Kun sinä aloit roikkua Susan Reidin seurassa, minä tiesin heti, millainen tyttö sinä olet!

-No millainen sitten? Grace tiedusteli kiinnostuneena.

Kuten hän oli arvannutkin, Hope hämmentyi.

-Kyllä sinä tiedät, mitä minä tarkoitan, hän mutisi.

-Ei, sanoi Grace levollisesti, -en tiedä. Ole hyvä ja kerro.

-Hän tarkoittaa, että on kateellinen, kun ei itse ole kelvannut kenellekään malliksi, kuului salin ovelta. -Mihin sinä jäit, Fleming? Meidän on mentävä, jos aiot ehtiä puuteroida nenäsi ennen iltaa.

Se oli Susan, jonka seuraan Grace oli aikonut kiirehtiä heti maalaustunnin päätyttyä, mutta jäänytkin Hopen ja toisten tyttöjen piirittämäksi.

-Mistä he tietävät, Grace mutisi vihaisena pujahdettuaan salista käytävään Susanin turvissa. -Et kai sinä ole…

-Mitä sinä kuvittelet! Minä repisin koko sen viheliäisen taulun tiedot näyttelyluettelosta ja heittäisin maalauksen päälle pullollisen tärpättiä, ellet sinä olisi kieltänyt!

-Entä Ed? Hän on joskus vähän yksinkertainen, häneltä voisi lipsahtaa.

-Ei Ed, Susan ilmoitti lujasti. -Hän on uskollinen. Mutta emmehän me ole ainoat, jotka näyttelyä olivat tekemässä. Sinut todella tunnistaa siitä kuvasta, Fleming!

Grace huokasi.

-Onko se näyttelyluettelon kannessa? hän kysyi surkeana. -Onko se voittaja?

-En minä tiedä. Toimitin vain luettelon sisällön kirjapainoon, mutta kannet ja esipuhe, jossa voittajateos esitellään, menivät sihteeriltä. Tänä iltanahan se kuullaan. Aiotko sinä todella tulla?

-Aion. Grace nyökkäsi varmasti. -Sekä isoäiti että äiti ja isä ovat sitä mieltä, että minun on tultava. Se on ainoa tapa koettaa vakuuttaa, että olen täysin viaton.

-Tai sitten kaikki pitävät sinua kovaksikeitettynä, kuten neiti Trask äsken.

-Pitäkööt sitten. Kaikkia ei voi miellyttää.

Susan huokasi, kietoi kätensä Gracen hartioiden ympäri ja rutisti tätä silmänräpäyksellisesti, kuten hänen tapansa joskus oli.

-Minä sitten pidän sinusta, Fleming, hän mutisi.

Noustessaan portaita isoäidin ovelle Grace tunsi itsensä kuitenkin vähemmän sankarilliseksi. Jo nyt koululla juoruttiin, jo nyt ylemmän kurssin opiskelijapojat ja jotkut samanvuotisistakin katsoivat häntä samalla tavalla kuin ─ Grace vavahti ─ samalla tavalla kuin nämä katsoivat Susania, sillä tavalla tuttavallisesti kuin kunnon tyttöjä ei koskaan katsottu. Eikä hän ollut edes Susanille kertonut niistä parista ehdotuksesta, jotka hänelle oli tehty syrjäisissä käytävänmutkissa. Nuo ehdotukset saivat hänet paitsi voimaan pahoin, myös ymmärtämään ensimmäisen kerran, miten Susanin äitiin suhtauduttiin palveluspaikoissa. Aivan kuin Gracekin olisi halunnut sitä, mikä oli tapahtunut!

Miten paljon juoruttaisiin, kun teos tulisi julkiseksi? Hän oli harkinnut menevänsä puhumaan Lewisille, vetoamaan siihen, että tämä vetäisi työn pois näyttelystä, mutta oli viime hetkellä perääntynyt. Lewis oli kiristänyt häntä jo kadulla. Miten tämä kiristäisikään häntä tässä tilanteessa!

Samasta syystä hän oli ehdottomasti kieltänyt isää olemassa yhteydessä Lewisiin. Hän ei tahtonut, että Lewis puhuisi… Grace ei oikein tiennyt, mitä pelkäsi tämän isälle sanovan, mutta mitään kaunista se ei olisi. Ja vaikka isä ei uskoisikaan ─ tietysti isä ei uskoisi ─ hän ei tahtonut…

-Mitä sinä teet, isoäiti? hän kysyi hämmästyneenä astuessaan sisään eteiseen ja nähdessään, että isoäiti irrotti hiuksistaan vanhanaikaisia paperirullia, joita ei kukaan muu nykyaikana enää käyttänyt hiusten kihartamiseen, kun modernit papiljotit oli keksitty.

-Pesin tukkani päivällä, isoäiti sanoi. -Oletko ystävällinen ja irrotat nuo päälaella olevat? Olkapääni eivät oikein pidä siitä, että nostan käsiä ylös.

-Niin mutta miksi keskellä viikkoa? Grace kysyi.

-Hyvä tavaton, tottahan minun täytyy olla edustava illalla!

-Illalla?

Isoäiti katsoi tyttöön ja rypisti kulmiaan.

-Kuulehan nyt, Grace Cathleen Fleming, hän sanoi, -et kai sinä kuvitellut, että me lähettäisimme sinut yksin suden suuhun tänä iltana? Minä tulen mukaan, ja Chrissyn ja Mary-tätisi perheet myös. Sinä voit olla puoleksi ylämaalainen, mutta osaamme me alamaalaisetkin omaamme puolustaa.

Silloin Grace Cathleen Fleming, joka oli päiväkaudet koettanut olla rohkea ja reipas ja suoraselkäinen, ja joka oli todella valmistautunut menettämään tänä iltana maineensa ja kunniansa ypöyksin, vailla kenenkään tukea ─ sillä Susan ja Ed ja muutamat muut harvat, jotka eivät paheksuneet häntä taulun tähden, olisivat illalla vastuussa avajaistarjoiluista ja muista työtehtävistä, eivätkä ehtisi olla hänen seurassaan ─ putosi istumaan eteisjakkaralle ja purskahti sydäntäsärkevään itkuun.

-No niin, no niin, isoäiti sanoi ja tuli puristamaan hänet syliinsä. -Älähän nyt. Sinä näytät niin helposti itkettyneeltä, ja sitä iloahan me emme sille roistolle suo, eikö niin? Tulehan nyt auttamaan minua kampauksen kanssa, ja sitten me katsomme esiin kauneimman pukusi. Se vihreä silkkihän on niin tyylikäs. Minä aion olla pojantyttärestäni ylpeä tänä iltana, tapahtui mitä tahansa, ettäs tiedät!

Hän oli julistuksessaan niin ponteva, että Grace alkoi nauraa itkunsa keskellä, ja sitten hän kietoi kätensä isoäidin kaulaan.

-Minä rakastan sinua kauheasti, isoäiti, hän sopersi.

-Niin minäkin sinua, kultaseni. Isoäiti suuteli hänen hiuksiaan. -Tule nyt. Työ auttaa hermostumiseen, niin kuin oikeastaan kaikkiin vaivoihin.

Hän oli osittain oikeassa, sillä Grace huomasi oudosti rauhoittuvansa auttaessaan isoäitiä tämän kampauksen tekemisessä ja etsiessään iltaa varten silkkisukkansa ja vihreän silkkipukunsa. Hetken mielijohteesta hän myös otti esiin sen sydänkorun, jonka oli saanut Gordonilta, ja jota ei ollut kertaakaan käyttänyt. Hän ei osannut arvata, mitä Gordon sanoisi taulusta, sillä Grace ei ollut tohtinut kirjoittaa asiasta ─ sellainen piti saada kertoa kasvokkain, jos nyt olisi mitään kertomista sen jälkeen, kun Gordon olisi nähnyt kuvan sanomalehdissä ─ mutta tahtoi silti lähelleen kaiken tuen, mitä saattoi kuvitella saavansa.

Kuitenkin teepöydässä tyttö vain murenteli leipäänsä ja sekoitti jäähtyvää teetään.

-Kuulehan nyt, nuori nainen, sanoi isoäiti. -Minä en paljon tiedä taidenäyttelyistä, mutta en usko, että siellä tarjotaan illallista. Enkä minä aio kuunnella sinun mahasi murinaa siellä hienojen ihmisten keskellä. Niin että nyt sinä syöt kunnolla, tai sitten otan sinulle mukaan evästä.

Hän sai taas Gracen nauramaan, ja yhtäkkiä tyttö ajatteli, että isoäiti muistutti isää enemmän kuin hän oli koskaan osannut ajatella ­─ tai tietystikin toisinpäin.

Aivan liian pian he kuitenkin olivat Dundas Streetillä, koko joukko. Chrissy-täti ja Alan-setä auttoivat isoäidin vuokra-autosta, ja Malcolm tarjosi heti käsivartensa Gracelle.

-Kas niin, serkku, minä olen kavaljeerisi tänä iltana, ja haastan kaksintaisteluun jokaisen, joka rohkenee epäillä kunniaasi, hän ilmoitti päättäväisesti.

-Kiitos, Mac, sinä olet kovin ritarillinen, Grace sanoi kujeillen ─ hän todellakin pystyi kujeilemaan.

Jopa Mary-täti ja Craig-setä olivat todella tulleet paikalle, vaikka Grace aavisti, että näiden hyvin järjestettyyn elämään eivät oikein sopineet arveluttavissa maalauksissa esiintyvät sisarentyttäret. Tämä sai Gracen oikein käsittämään, miten kauhea tilanne oli ─ mutta sittenkin oli uskomattoman turvallista astua sisään galleriaan suuressa seurueessa. Lornan mukana oli myös tämän poikaystävä Andy, jota Grace ei ollut monta kertaa edes nähnyt.

-Koettaa luikerrella äidin ja isän suosioon, Malcolm kuiskasi muka ankarasti Gracelle Andyyn viitaten, ja sai tytön tirskumaan.

Näyttelytila oli täynnä väkeä, joka oli ryhmittynyt suurempina ja pienempinä joukkoina eri teosten eteen, aina sen mukaan, miten paljon mielenkiintoa ne herättivät. Grace vapisi nähdessään, miten paljon väkeä oli Lewisin taulun edustalla. Mitä ihmiset ajattelivat? Mitä he ajattelisivat, kun tunnistaisivat hänet?

Samassa hän näki Lewisin. Tämä oli asettunut seisomaan niin, että saattoi seurata taulunsa saamaa vastaanottoa, mutta ei ollut liian lähellä sitä, koska tiedot töiden tekijöistä eivät vielä olleet julkisia. Melkein samassa Lewis huomasi Gracen, kumarsi vähän päätään, hymyili toisella suupielellään ja kohotti tervehdykseksi kuohuviinilasiaan, joita paikalle värvätyt opiskelijat tarjoilivat.

Grace puri huultaan. Että mies ilkeni ─ aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut!

-Tuoko se on? Malcolm samassa kysyi Gracelta. -Sana vain, niin me houkuttelemme hänet sopivalle syrjäkujalle. Andy lupasi pitää kiinni, kun minä vedän sitä roistoa kuonoon.

-Hyi, sanoi Grace kauhistuneena, -et saa puhua tuollaisia edes piloillasi! En minä tahdo mitään sellaista.

-Näyttää nuljaskalta, kuiskasi Andy hänen toiselta puoleltaan. -Miten sinä tuollaiseen liukastuit, Grace?

-Nousemalla aamulla aikaisin, Grace mutisi.

-Mennään nyt katsomaan sitä kuvaa, Chrissy-täti sanoi päättäväisesti. -Minä olen vain kuullut, että se on kauhea, mutta tahdon arvostella itse.

Ja hän lähti raivaamaan heille tietä kohti suurta ja värikästä taulua.

Grace oli kuluneina päivinä miettinyt, oliko sittenkin nähnyt omiaan sinä iltana. Entä jos taulu ei olisikaan niin paha? Entä sitten, jos siitä tuntisi hänet? Olihan täällä muitakin muotokuvia. Kuvan tyttö seisoi ovella ja hymyili ─ eihän siinä ollut mitään pahaa!

Mutta seuratessaan nyt tätiään kohti päätyseinää hän tunsi polviensa notkahtavan. Taulu oli paha. Se tuntui itse asiassa pahemmalta kuin edellisellä kerralla, ehkä siksi, että nyt läsnä oli niin paljon yleisöä. Tytön vihjaileva hymy, tämän asento, kaikki oli kuin halvasta romaanista, ja sittenkin niin taidokkaasti maalattu, että se oli aivan raivostuttavaa.

-Hm, sanoi Malcolm. -Onko tuo nyt niin ilkeä? Tarkoitan, että sinähän olet aika söötti, serkku.

-Ole vaiti, Lorna puuskahti. -Haluaisitko sinä, että joku maalaisi minut noin?

-Hm, sanoi Malcolm uudestaan. -Itse asiassa en. Mutta sehän on vain taulu.

-Ei se ole ”vain taulu”, jos se leviää kaikkiin maan sanomalehtiin, mutisi Grace, joka tunsi itkun taas kuristavan kurkkuaan.

Samassa hän tajusi, että väkijoukko heidän ympärillään liikehti. Hänet oli tunnistettu. Useampi avajaisvieraista tuijotti taulua, sitten häntä, ja sitten ─ mikä oli kaikkein kauheinta ─ Malcolmia samanlaisella kiinnostuksella kuin pojat koululla, aivan kuin arvellen, että serkku oli jokin ”seireenin” uusimmista valloituksista.

-Mennään pois, Grace huohotti, sillä hänestä tuntui siltä, ettei hän voinut hengittää. -Mennään pois!

Sokeana kauhusta hän tempasi itsensä irti Malcolmin käsipuolesta, käännähti ja yritti tunkeutua väkijoukon läpi. Mutta tungos oli kova, Grace kompastui ja lennähti päin jotakuta.

-Fate attenzione, signorina!

Hänet vedettiin sivummalle, ja joku kumartui hänen puoleensa.

-Satutitteko itsenne? vieras kysyi murteellisella englannilla.

-En, Grace vaikersi. -Olen pahoillani, en tarkoittanut…

-Kas niin, kas niin, signorina, hengittäkää syvään.

Tahdottomana Grace totteli, ja vähitellen värit ja äänet hänen ympärillään alkoivat palata. Hän näki, että mies, johon hän oli törmännyt, oli ehkä isän ikäinen, tumma ja lempeän näköinen. Tämän oikea takinhiha roikkui tyhjänä, mutta vasemmalla kädellään hän piti Gracea tiukasti olkapäästä.

-Onko nyt parempi? mies kysyi. -Ei pidä olla niin kiire tällaisessa paikassa, piccola signorina! Näittekö te taulun vasta?

-Ei, Grace kuiskasi. -En nähnyt. Tarkoitan, että näin sen jo ennemmin.

Sitten hän tajusi, mitä vieras mies tarkoitti ─ että tämäkin oli tunnistanut hänet ─ ja hengähti kauhistuneena. Oliko se todella niin ilmiselvää!

-Se ei ole hyvä teos, mies sanoi levollisesti. -Taitava, kyllä. Mutta katkera. Mitä te teitte hänelle? Taiteilijalle, tarkoitan. Hylkäsittekö te hänet?

Grace pystyi hädin tuskin nyökkäämään, niin ällistynyt hän oli.

-Se näkyy. Mies nyökkäsi myös. -Taidetta pitää tehdä con passione, intohimoisesti, tunteella ─ mutta ei katkerana, ei koskaan! Hän ei tiedä sitä. Itsekäs, kylmä hän on.

-Niin on, Grace mutisi käsittämättä, miksi seisoi siinä kuuntelemassa tämän ilmeisesti italialaisen miehen luonnearviota Lewisista. Italialaisen! Voi taivas.

-Ikävää. Nyt mies puisti päätään. -Hyvin ikävää tuhlata lahjansa. Varsinkin, kun malli on noin kaunis.

Hän hymyili nyt, ja Grace punastui.

-En minä ollut hänellä mallina! Hän ─ hän teki minusta joitakin luonnoksia, mutta en minä tiennyt, että hän aikoo…

-Vielä pahempi. Taiteilijan ja mallin välillä on oltava luottamus. Ilman sitä ─ roskaa!

Ja mies huitaisi ainokaista kättään, kuin olisi heittänyt pois karamellipaperin.

-Älkää välittäkö hänestä, mies sitten sanoi. -Hänestä ei kuulla pitkään. Mutta antakaa anteeksi, että minä näin esittäytymättä ─ Enrico Duchetti.

Hän ojensi vasemman kätensä, mutta Grace oli niin hämmästynyt, ettei tajunnut tarttua siihen.

-Duchetti? hän toisti. Jokin muistikuva pyrki pintaan, jotakin, joka liittyi kotiin, äitiin… Sitten hän muisti. -Te olette piirtänyt äidin kuvan!

-Teidän äitinne, signorina? En usko. En ole koskaan aiemmin käynyt Brittein saarilla, ja siitä on pitkä, kun olen piirtänyt tilauksesta. Tarkemmin sanoen kahdeksantoista vuotta ─ en Trenton rintaman jälkeen.

Ja hän viittasi tyhjään takinhihaansa.

-Kyllä te olette! Yhtäkkiä muistikuva oli aivan selvä. -Äiti oli nuorena Sveitsissä erään perheen seuraneitinä, ja hän toi sieltä teidän piirtämänne kuvan! Se on ollut meillä seinällä aina, isä pitää siitä kauheasti. Minä muistan signeerauksen! Siinä lukee E.D., ja minä kysyin joskus äidiltä, kuka se on, ja hän sanoi, että se tarkoittaa Enrico Duchettia, ja että hän tapasi teidät täysihoitolassa, ja te piirsitte hänet alppiniityllä!

Yhtäkkiä herra Duchetti tarttui Gracea leuasta ja kohotti tämän kasvoja niin, että kohdevalot osuivat niihin.

-Madre di Dio, hän mutisi, -minun olisi pitänyt muistaa nuo silmät ─ sellaiset silmät!

Grace hämmentyi, mutta pitkästä aikaa mielihyvästä. Hän tiesi, että äidillä oli kauniit silmät, ja oli imartelevaa, jos hän olisi perinyt ne. Eikö herra Melvillekin ollut puhunut äidin silmistä monacolaisella maantiellä? Mutta kuinka moni mies oli oikein katsonut äidin silmiin aikanaan?

-Se oli onnellinen kesä, herra Duchetti naurahti hiukan haikeasti ja laski irti Gracen kasvoista. ­-Mukava täysihoitola, mykistävät maisemat, erittäin miellyttävää seuraa. Tunnustan, että yritin vähän hakkailla viehättävää äitiänne, mutta hän oli liiaksi toisen miehen lumoissa ─ sellaisen, joka oli lähtenyt ulkomaille myös.

-Isä oli silloin Amerikassa, Grace sanoi hymyillen ja tuntien sydämensä sykkivän hiukan kiivaammin. Ajatella, että tämä mies oli piirtänyt äidistä sen suloisen kuvan!

-Äidillänne oli medaljonki, jossa oli sen miehen kuva, vero? Mies hymyili surumielisesti, kuin olisi muistellut maailmaa, joka oli iäksi mennyt.

-Äidillä on se medaljonki vieläkin, Grace paljasti. Vaistomaisesti hän kosketti omassa kaulassaan olevaa korua, muisti sitten sen antajan ja merkityksen ja irrotti nopeasti otteensa. Herra Duchetti näki liikkeen ja hymyili.

-Ja he menivät siis naimisiin? Se on oikein. Näin, miten rakastunut hän oli siihen mieheen, vaikka pelkäänpä, ettei hän varmaan itse käsittänyt sitä silloin.

-Gracie, täälläkö sinä piileskelet!

Se oli Lorna, joka nyt tunkeutui ihmisjoukon läpi.

-Äiti luuli, että sinä juoksit ulos, ja oli jo ottamassa autoa, hän sanoi moittivasti. -Sinä menit niin kauhean näköiseksi, että isoäiti luuli sinun tekevän jotakin tyhmää!

-Ei, en minä tee mitään tyhmää, sanoi Grace, jonka olo oli yhtäkkiä oudon lämmin ja turvallinen, aivan kuin hän olisi saanut käydä jossakin kauniissa paikassa lepäämässä. -Tapasin… vanhan tuttavan.

Yhtäkkiä hänestä tuntui liian monimutkaiselta esitellä herra Duchettia, ja vilkaistessaan tähän anteeksipyytävästi hän tajusi, että mies ymmärsi.

-Una bella serata, nonostante tutto, signorina, mies sanoi lempeästi. -Ah, nimenne? Äitinne oli Stewart, minä muistan sen nyt.

-Fleming, sanoi Grace. -Grace Fleming.

-Fleming? Herra Duchetti kohotti kulmiaan, sitten hän hymyili. -Eccellente.

-Kuka se oli? Lorna kysyi tarttuessaan Gracea käsipuolesta tiukasti, kuin olisi pelännyt tämän taas livahtavan tiehensä. -Joku ulkomaalainen!

-Äidin nuoruudentuttava, sanoi Grace. -Minä kerron sitten. Anteeksi, en minä tarkoittanut hävitä sillä tavalla! Minä vain…

Ja sitten hän taas muisti, mitä oli tekeillä, miten ihmiset olivat katsoneet häntä ja miten ivalliselta Lewis oli näyttänyt ja miten aivan kohta koko maahan leviäisi hänen kauhea kuvansa, ja hänen sydämensä tuntui putoavan vatsanpohjaan.

-Siinä hän on, Malcolm sanoi samassa moittien. -Miten minä voin toimia sinun ritarinasi, Gracie, jos sinä karkailet suojeluksestani!

-Katsokin, ettet tee tuota toiste, Chrissy-täti nuhteli. -Me olimme aivan hädissämme.

-Anteeksi, Grace toisteli. -Minä tapasin… äidin tuttavan. Jäin suustani kiinni.

-No niin, Craig-setä keskeytti yhtäkkiä, -missä sinun taulusi on, Gracie? Sehän tässä kai on pääasia, eikä tuollainen kioskikirjan kansi!

Ja hän viittasi halveksivasti Lewis Willowsin taulun suuntaan.

-Täällä. Grace, joka oli aivan hämmentynyt siitä tunteiden vuoristoradasta, johon tänä iltana oli jo joutunut, lähti opastamaan seuruettaan toiselle päätyseinälle.

”Pääasia”, oli Craig-setä sanonut. Craig-setä, joka oli aina niin asiallinen! Pysähtyessään sen ihmisjoukon laitamille, joka oli seisahtunut katsomaan hänen yksinkertaisesti ”Ylämaalaiseksi” nimeämäänsä työtä Grace tajusi, että se oli todellakin pääasia. Mitä sillä oli väliä, mitä Lewis oli katkeruuksissaan tehnyt ─ sillä katkeruuttahan se oli, kuten herra Duchetti oli sanonut. Pääasia oli se, mitä hän oli tehnyt, mihin hän oli pyrkinyt!

-Hyvä tavaton, sanoi Mary-täti. -Sinähän olet taitava, Grace.

-Onpa se hieno, Andy sanoi aivan kuin hämmästyneenä siitä, että hänen ystävättärensä perheessä joku kykeni moiseen.

-Kuka sinulla oli mallina? Malcolm kuiskasi kiusoitellen, mutta Grace vain nauroi ja puisti päätään.

-Ei kukaan! En itsekään tiedä, kuka siinä on.

-Hm, sanoi Malcolm tuikkivin silmin. -Ehkä sinä tulet tietämään?

-Ehkä niin, Grace myönsi ja hymyili.

Samassa joku kilisti kuohuviinilasia salin keskiosassa.

-Taideseuran puheenjohtaja, kuiskasi joku Gracen korvaan. Se oli Susan Reid, joka oli ilmaantunut paikalle tyhjän tarjottimen kanssa. -Nyt julkistetaan voittaja.

Gracesta tuntui, että lattia pettäisi hänen jalkojensa alla.

tiistai 9. toukokuuta 2017

85. Seireeni

 
Grace ei ollut milloinkaan, missään tilanteessa kuullut, että Susan Reid olisi vaikuttanut pelästyneeltä. Vihaiselta, ylimieliseltä, halveksivalta, mutta ei pelästyneeltä. Tilanne tuntui niin oudolta, että tyttö sai puhutuksi isoäidin ympäri ja juoksi takaisin alas rappusia juomatta ensiksi edes teetä.

Taideseuran näyttely avautuisi sinä kesänä eräässä uudessa galleriassa Dundas Streetillä. Grace tiesi, että rakentamis- ja huoltotehtävissä oli useita hänen kurssinsa oppilaita, sillä vaikka työstä ei maksettu, moni ajatteli Susanin tavoin saavansa siitä hyvää oppia.

Näyttely rakennettiin valmiiksi hyvissä ajoin ennen avajaisia, minkä jälkeen jury kävi tutustumassa töihin ja valitsi niistä voittajan. Jotta valinta olisi oikeudenmukainen ja siihen vaikuttaisi vain työ eikä sen ehkä nimekäskin tekijä, ja jotta voittajateoksen kuvaa voitaisiin käyttää näyttelyluettelon kansikuvana, luettelot tekijätietoineen painatettiin vasta tämän jälkeen. Rakennus- ja arvosteluvaiheessa kaikki näkivät töiden nimet, mutta vain muutama henkilö tiesi tekijät.

Kirkkaasti valaistussa salissa oli tikapuita, siimavyyhtejä, vasaroita, painettuja taideteosten nimilappuja, veistosten eri korkuisia alustoja ja kaikkea muuta, mitä taidenäyttelyn rakentamiseen kuului. Grace pysähtyi epätietoisena ovelle ja katseli ympärilleen. Hän ei yhtäkkiä pystynyt hahmottamaan kunnolla yhtään työtä eikä näkemään, missä hänen maalauksensa oli.

-Gracie, tule tänne.

Se oli Ed Coutts, joka viittoi häntä huoneen toiselta puolen. Nyt Grace näki, että siellä oli myös Susan.

Ja sitten hän näki taulun.

Se oli kookas ja voimakkaan värinen, niin että se tuntui suorastaan hallitsevan koko seinää, vaikka sen ympärillä oli lukuisia muita töitä. Sen kehykset olivat vaatimattomat, pelkät ohuet rimat, aivan kuin tekijä olisi tahtonut karsia pois kaiken, mikä voisi viedä huomiota itse kuvasta.

Grace käveli huoneen läpi kuin ilmassa tai pumpulissa, kuin unessa, jossa oli kiire jonnekin, mutta matka ei vain etene. Pieni ääni hänen sisällään käski hänen kääntyä, juosta pois, minne tahansa, olla koskaan tulematta takaisin, mutta hän ei pystynyt tottelemaan sitä.

Äkkiä hän tunsi, miten joku otti häntä kädestä. Eihän Susan koskaan ottanut häntä kädestä kuin lapsi! Eihän Susanin ääni ollut koskaan itkuinen!

-Ed näki sen äsken, se purettiin viimeisten joukossa, sopersi Susan. -Hän tuli sanomaan minulle ja minä juoksin soittamaan…

-Onko se Lewisin? kuului ääni, joka oli aivan vieras, mutta jota Grace arveli omakseen.

-On, nyyhkytti Susan, yksi niistä harvoista, jotka tällä hetkellä tiesivät teosten tekijät, sillä hän toimitti ja oikoluki näyttelyluettelon. -Sen nimi… on ”Seireeni”.

-Niin, minä näen, sanoi taas se vieras ääni, ja jonkun silmät ─ olivatko ne hänen omansa? ─ todella näkivät taulun viereen kiinnitetyn teoksen nimen.

”Seireeni.”

Maalauksessa oli nuori tyttö, jolla oli punaiset kiharat ja siniset silmät, ja joka hymyili kutsuvasti. Hän seisoi kynnyksellä, terassin tai parvekkeen ovella, senkö nizzalaisen parvekkeen ovella, jota Grace oli taas muutama päivä sitten ajatellut?

Ovi huoneeseen oli raollaan, ja sieltä pilkisti jotakin tummanpunaista, saman punaista kuin se samettipeite, jonka Grace oli nähnyt niin monissa Lewisin tauluissa. Selvästi ei kuitenkaan voinut tietää, minne tyttö oli katsojaa kutsumassa ─ ja se oli koko taulun idea. Kuva oli päällisin puolin täysin viaton, ja samalla täynnä vihjeitä ja symboleja, jotka saivat Gracen posket palamaan.

Kuvan tyttö oli äkkiseltään katsoen aivan säädyllisesti puettu, mutta hameen poimut ja vartalon ääriviivat oli hahmoteltu niin, että hän olisi yhtä hyvin voinut seistä siinä häpeilemättä ilman rihman kiertämää. Sinisten silmien katse ja huulten hymy oli lempeä, ja sittenkin rohkea ja viekoitteleva.

Ja tyttö oli maalattu niin taitavasti ja elävästi, ettei ollut ihme, jos Ed Coutts oli tunnistanut siitä Gracen. Kuka tahansa tunnistaisi. Se oli kuin valokuva, ja sittenkin enemmän, sillä jollakin kauhealla tavalla siinä sanottiin kaikki paljon suoremmin kuin koskaan missään valokuvassa.

Gracesta tuntui, kuin hänen ympäriltään olisi särkynyt lasikupu, joka oli tähän asti pitänyt häntä turvassa.

-Minä ─ minä en ole ollut hänelle mallina! tyttö parahti ja kääntyi tovereihinsa päin. -Minä vaikka vann…

Ja sitten hän muisti, aivan kuin olisi nähnyt kaiken edessään kuvakirjan aukeamalla. Joulukuinen iltapäivä, Lewisin outo sotkuinen ullakkohuone, hän itse istumassa sohvalla ja mies tuolilla tekemässä yhä uusia ja uusia luonnoksia kertomatta mitä varten. Tuon vierailun jälkeen hän oli yrittänyt pyyhkiä Lewisin niin täysin mielestään, ettei ollut edes muistanut tämän piirtäneen, saati että olisi pohtinut, miksi tämä oli halunnut luonnostella häntä.

-Minä en tiennyt, että hän tekee jotakin tällaista! Grace korjasi sanomisiaan. -Minä en käsittänyt…

Sen hän nyt kyllä näki Edin katseesta, että tämä käsitti yhtä ja toista, ehkä liikaakin.

-Minä ajattelinkin, miten hän on osannut tehdä sinut niin eläväksi, poika sanoi hiljaa.

Grace puri huultaan, jotta ei olisi itkenyt. Hän ei saanut itkeä. Hän oli lentänyt lankaan. Hän ymmärsi nyt, mitä Lewis oli tarkoittanut niillä oudoilla katseillaan ja huomautuksillaan ─ tämä oli todellakin tehnyt hänestä päässään muistiinpanoja ja luonnoksia muotokuvaa varten, ja tämä oli todellakin aina hämmästynyt, kun Gracesta oli paljastunut jotakin sellaista, mikä ei sopinut hänen luonnokseensa.

”Seireeni.”

-Eikö seireeni ole jokin paha olento, Grace sopersi.

-Kreikkalaisissa taruissa seireenit houkuttelevat laulullaan merimiehiä tuhoon, sanoi Susan, joka oli saanut äänensä tasaantumaan. -Kai sinä tiedät Odysseuksen?

Sellaisenako Lewis hänet näki? Grace veti syvään henkeä ja yritti katsoa taulua niin ulkopuolisin ja arvioivin silmin kuin pystyi. Nuori, viaton tyttö huoneen ovella ─ todellisuudessa houkuttelemassa miestä tuhoon! Mihin oli kadonnut auringonpaiste siltä puolelta katua, jossa kulki ihana Gracie?

-Se on valtavan hienosti tehty, Grace kuiskasi. -Hän on lahjakas.

-Se todennäköisesti voittaa, Ed myönsi. -Sikäli kuin minä mistään mitään ymmärrän.

Tämä työ voittaisi Taideseuran näyttelyn ensimmäisen palkinnon. Se tarkoitti, että kuva painettaisiin näyttelyluettelon kanteen, ja sama kuva leviäisi lehtiin ja kulttuurijulkaisuihin, vähän samaan tapaan kuin Archien runokirjan arvostelut.

Halki koko maan katseltaisiin hänen kuvaansa, täysin tunnistettavaa kuvaa, jossa hän esiintyi seireeninä, viekoittelijana, niin luontevasti, että kaikki ilman muuta olettaisivat hänen olleen mallina, tienneen, millaista kuvaa Lewis teki. Äiti ja isä kuolisivat häpeästä, isoäiti saisi sydänkohtauksen, ja lehdet ─ kaikki ne lehdet, joissa oli juuri julistettu Flemingin perheen nuoria lahjakkuuksia ─ mitä ne kirjoittaisivat sitten, kun runoilijalupauksen sisar olisikin osoittautunut epämääräiseksi mallihempukaksi!

Ja yhtäkkiä Grace oli aivan rauhallinen, aivan tyyni. Kyyneleet olivat kuivuneet, sydän lakannut pamppailemasta. Hän tajusi seisovansa hyvin lujasti ja tukevasti gallerian kivilattialla ystäviensä kanssa, ja hänen edessään seinällä oli taulu, jonka syntyyn hän ei ollut vähääkään osallinen. Jumala tiesi sen, ja kaikki hänen läheisensä uskoisivat sen, kun hän kertoisi heille. Eikä millään muulla ollut väliä.

-Voittakoon sitten, hän sanoi rauhallisesti. -Minä en tiennyt tästä mitään.

-Etkö varmasti? Ed kysyi levottomana, aivan kuin asia olisi ollut hänelle tärkeä.

Grace puisti päätään. Ja sitten hän huomasi yhtäkkiä kertovansa kaiken, sillä ellei hän kertoisi, Ed ei uskoisi. Hän aloitti Nizzasta ja päätyi ullakkohuoneeseen Edinburghin vanhassa kaupungissa, ja Susan tuki häntä täydentämällä kertomusta arvosana-asialla ja sillä, miten Lewis Willows oli koettanut vielä muutama viikko aiemmin kiristää Gracea. Ja mitä pidemmälle tarina kului, sitä helpottuneemmalta Ed vaikutti.

-Hän käytti minua hyväkseen, sanoi Grace. -Ja minä idiootti annoin sen tapahtua. Tarkoitan, että kaikkihan me luomme näkemämme pohjalta ─ mutta en minä arvannut, että hän luo… jotakin tällaista.

-Joko sinä nyt menet puhumaan rehtorille? Susan kysyi, ja hänen äänensä oli taas tuttu, tiukka Susanin ääni.

-En. Rehtori kysyy, enkö todella ole ollut Lewisin mallina, enkö todella ole ollut vapaa-ajallani tekemisissä hänen kanssaan, enkä minä voi vastata kumpaankaan kysymykseen muuten kuin myöntävästi. Hän ei usko, etten tiennyt, mitä Lewis teki. Ettehän tekään tahdo uskoa.

-Tietysti me uskomme, Ed puuskahti yhtäkkiä. -Älä sellaista epäile! Ja sitä paitsi onnettomuuksia sattuu. Olisihan saattanut käydä niin, että minä noustessani tikapuille tuota taulua ripustamaan olisinkin pudottanut sen, ja se olisi osunut tuohon Susanin veistokseen, ja kangas olisi haljennut ─ kovin ikävä vahinko, mutta uuttahan ei tekijä enää ehtisi…

-Ei, keskeytti Grace lujasti. -Ei mitään onnettomuuksia. Jäisit kiinni, enkä minä tahdo harmia kenellekään muulle. Antaa tuon olla. Minä en ole tehnyt mitään väärää ─ tai paljon väärää ainakaan. Minä en aio hävetä mitään.

Susan katsoi häntä pitkään.

-Onko tuo nyt sitä ylämaalaista ylpeyttä, josta niin paljon puhutaan? hän tiedusteli kiinnostuneena.

-Ehkä niin. Grace nosti päätään. -Siitä puheenollen, missä minun työni on?

Ja hän käänsi selkänsä Lewisin maalaukselle, kuin olisi halunnut sulkea sen myös mielestään.

-Tuolla, sanoi Susan, -vastapäisellä seinällä. Taideseuran sihteeri oli suunnitellut sen niin, hän ─ hän sanoi, että nämä kaksi luovat aivan kuin vastinparin.

-Niin varmaan, sanoi Grace kuivasti. Hän käveli taas hallin läpi ja pysähtyi nyt oman taulunsa eteen.

Yhtäkkiä hän tunsi olonsa varmaksi ja turvalliseksi. Kaikki se voima ja lämpö, jota hän oli tuntenut tuota työtä maalatessaan, tulvi hänen sydämeensä. Kävisi miten kävisi, tapahtuisi miten tapahtuisi, hyvyys ja rakkaus voittaisivat aina. Hän ei tiennyt, kuka tuo tuntematon ylämaalainen kuvassa oli, hän ei tiennyt, mitä hahmo edusti, mutta hän oli varma, että se oli jotakin hyvää.

-Kiitos teille, hän sanoi Edille ja Susanille, jotka olivat seuranneet häntä toisiinsa vilkuillen, kuin olisivat pelänneet, että hän oli menettänyt järkensä ja tekisi kohta jotakin epätoivoista. -Ollaan hiljaa tästä, eikö niin?

-Tietysti, Susan puuskahti, -ellet sinä todellakaan aio mennä…

-Ei, minä en mene rehtorin puheille. Minä menen kotiin.

Niin Grace käveli ulos galleriasta, halki kaupungin ja odottavan teepöydän ääreen. Siellä hän kertoi isoäidille kaiken näkemästään maalauksesta koettaen kuvata sen niin rehellisesti kuin pystyi. Harmikseen tyttö tajusi, että jos hän olisi ymmärtänyt ottaa kameransa mukaan, hän olisi voinut kuvata työn ─ mutta ehkä isoäiti ei olisi nähnyt valokuvasta kaikkea sitä, mitä Grace ”näki” hänen puolestaan.

Isoäiti puisti päätään järkyttyneenä.

-Tämä on minun syytäni, hän sanoi. -Minä ja typerä kasvatuksellinen kokeeni! Jos olisin kieltänyt sinua ehdottomasti tapaamasta sitä miestä, tätä ei olisi koskaan tapahtunut.

-Olisihan, sanoi Grace lujasti. -Hän olisi tehnyt sen joka tapauksessa. Hän maalasi minua varmasti jo syksyllä. Hän katsoi minua niin oudon tarkasti aina tavatessamme, ilmeitäni ja liikkeitäni… Ja hänen asunnossaan oli maalaustelineellä suuri työ, joka oli peitetty, ja jota minä en saanut katsoa. Eikä se ollut sinun syytäsi, että minä menin hänen luokseen. Olin lapsellinen ja typerä, en käsittänyt sittenkään, kun hän luonnosteli…

Grace muisti ne taulut, joita oli Lewisin asunnossa katsonut, ja värisi.

-Hän halveksii naisia, tyttö sanoi yhtäkkiä. -Minä en tiedä miksi, mutta hänen täytyy halveksia naisia. Hän ei koskaan kuvaisi ketään naista kauniisti. Vaikka minä en ymmärrä ─ tarkoitan, että hän suhtautui minuun ystävällisesti ─ mitä varten hän on halunnut tehdä minusta tuollaisen... syöjättären!

Isoäiti huokasi ja taputteli suupieliään ruokaliinaan.

-Ne siis painattavat voittajataulun kuvan ohjelmaan ja lehtiin? Ja tämä Willowsin työ on voittaja?

-Niin painattavat. Emmekä me tiedä, mikä työ voittaa, mutta kyllä minä olen samaa mieltä kuin Ed, että sen täytyy olla tuo. Muut olivat sen rinnalla aivan mitäänsanomattomia. Se on loistava taulu, isoäiti, se on nerokas, siinä on niin monta kerrosta, niin monta viitettä… Kunhan se vain ei esittäisi minua!

-Kovin ikävää, että tämän piti sattua juuri nyt, isoäiti mutisi, ja Grace arvasi hänen tarkoittavan Archien kirjaa ja kaikkea siitä seurannutta julkisuutta. -Mutta miten veljesi sanoikaan ─ uutiset vanhentuvat nopeasti. Meidän täytyy nyt vain pitää selkä suorana tässäkin myrskyssä. Sinun tilallasi soittaisin kyllä kotiin. Mutta ensin juot teesi ja syöt leipäsi. Skandaalit on aina helpompi kestää täydellä vatsalla.

Grace totteli ja tarttui leipäänsä, koska tiesi, että mikään muu ei auttaisi. Oli sentään siunattu asia, että isoäiti oli niin ymmärtäväinen! Kunhan vain äitikin olisi. Mutta mitä kaikki muut sanoisivat ─ kaupunkilaiset kotona ja Dugaldin vanhemmat, joiden hän oli vain pelännyt saavan selville, että hän teki töitä naisasialehteen ─ tämähän oli tuhat kertaa pahempaa!

-Isoäiti, Grace sopersi yhtäkkiä kauhuissaan suu täynnä leipää, -entä jos ne kysyvät Lewisilta, kuka kuvassa on, aivan kuin ne yrittävät Archielta saada selville, kenelle hänen runonsa on osoitettu ─ Lewis ei varmastikaan yritä suojella minua vähääkään!

-Ehkä ei, mutta me muut suojelemme, aivan kuten nuo hyvät ystäväsi, jotka tahtoivat varoittaa sinua etukäteen. Isoäiti katsoi häneen tiukasti. -Älä sinä murehdi sellaisia, tyttökulta. Ja nyt minä taidan mennä jo tilaamaan kaukopuhelun ja puhumaan ensiksi äitisi kanssa. Otan vastaan ensimmäisen iskun, niin sanoakseni. Sinä saat sitten täydentää.

Gracen huulet värähtivät.

-Olet sinä eri jehu, isoäiti, hän sanoi lapsellisen huojentuneena.

Isoäiti nauroi.

-Kiitos, kultaseni ─ kai tuo oli kohteliaisuus?

maanantai 8. toukokuuta 2017

84. Mainetta ja kunniaa

 
Se kevät tuntui liitävän siivillä, niin että tuskin oli tultu sunnuntai-iltaan, kun oli jo seuraava sunnuntaiaamu.

Ensinnäkin Grace ahkeroi opintojensa parissa niin paljon kuin pystyi. Tytöllä oli erittäin pahoja epäilyksiä sen suhteen, millä perusteilla Lewis Willows hänelle arvosanan kirjoittaisi, joten muista aineista oli saatava niin hyviä numeroita kuin mahdollista. Hän ehkä saattaisi pelastaa tilannetta niillä lisäpisteillä, joita näyttelyyn osallistumisesta saisi, mutta auttaisiko se, jos kurssin kokonaisarvosanaksi tulisi hylätty?

Toiseksi tyttö oli saanut useampia kuvitustilauksia eri lehtiin, ja työskenteli niiden parissa minkä opinnoiltaan ehti. Hän epäili hiukan, että moisen suosion takana oli Mally-täti, mutta isoäiti huomautti, että yksikään lehti tuskin tilaisi kuvia näkemättä taiteilijan aiempia töitä ja mieltymättä niihin, ja että Gracen piti olla kiitollinen saamastaan mahdollisuudesta eikä epäillä, ettei olisi sitä ansainnut.

Kaiken huipuksi Kirjeitä rakastetulle sekoitti koko suvun elämän. Archien vaatimaton arvio siitä, että kirjasta tulisi ”arvostelu johonkin meikäläiseen lehteen ja ehkä johonkin englantilaiseen maaseutulehteen” osoittautui jotakuinkin alimitoitetuksi. Skotlannin päälehtien kulttuurisivut tuntuivat kilpailevan sillä, mikä julkaisisi laajimman arvion kirjasta, ja englantilaiset lehdet lainasivat kilvan niiden sitaatteja omien arvostelujensa tueksi. Kun The Timesin otsikko kirjasta venyi kolmen palstan yli, Chrissy-täti osti kehykset, joihin isoäiti saattoi laittaa lehtileikkeen.

-En minä kyllä koskaan olisi kuvitellut kehystäväni englantilaista lehteä, isoäiti mutisi puoleksi häpeillen asetellessaan kehystä lipaston päälle kaikkien perhekuvien lomaan.

Tärkeintä näissä arvosteluissa oli tietysti se, että ne olivat kiittäviä. Muutama kyyninen kriitikko oli tosin tarttunut kirjaan nuijiakseen ”metsäläisraapustelijan” tekeleen maan rakoon, kuten eräs heistä suoraan tunnustikin. ”Mutta teksti on niin taitavaa ja samalla niin rehellistä ja aitoa, että lumouduin vastoin tahtoani.”

Samalla tietysti kasvoi kiinnostus teoksen kirjoittajaa kohtaan, varsinkin, kun tämä selvästi vältteli julkisuutta. Koska kustantajan mainoslehdessä oli erehdytty mainitsemaan Fort William, ei tarvittu kummoisiakaan salapoliisinkykyjä, ennen kuin ensimmäinen toimittaja onnistui selvittämään ainoan kaupungissa asuvan A. Flemingin henkilöllisyyden.

Sen verran tilanne hämmensi Archieta, että hän kerrankin keskusteli asioistaan perheen parissa kuunnellen erityisesti äitinsä kokemuksen ääntä. Tämän neuvonpidon seurauksena Archie suostui tilannetta rauhoittaakseen tapaamaan toimittajan, mutta sillä edellytyksellä, ettei tämä tulisi heille kotiin, valokuvia ei otettaisi, eikä hän puhuisi mistään muusta kuin kirjasta. Haastattelupaikaksi hän valitsi Fort Williamin asemamakasiinin toivoen, että sen epämukavuus karkottaisi toimittajan mahdollisimman pian, ja ilmaantui paikalle autonkuljettajan asussaan ollakseen mahdollisimman kaukana mistään klassisesta runoilijakuvasta.

Ammattitoimittaja ei kuitenkaan ollut niin helposti huijattavissa. Hän iski Archieen ”kuin haukka, ja ravisteli minua niin kauan, että lopulta melkein tunnustin olevani uudestisyntynyt Robert Burns vain päästäkseni hänestä eroon", kuten veli kirjoitti sittemmin Gracelle.

-Onneksi se on sentään Archibald, isoäiti sanoi lukiessaan aikanaan haastattelua lehdestä. -Tarkoitan, että hän on aina harkinnut sanansa, jopa tällaisessa tilanteessa.

Niinpä haastattelu ei ollut ”niin paha kuin pelkäsin”, kuten Archie itse totesi. Sinnikkäästi hän oli puhunut todella vain kirjasta, haksahtamatta kertaakaan niihin lukemattomilla eri tavoilla muotoiltuihin kysymyksiin, joilla toimittaja oli yrittänyt saada selville kirjoittajan henkilökohtaisia taustoja ja ennen kaikkea salaperäisen Coran henkilöllisyyttä. Niinpä juttu oli otsikoitu kliseisesti ”Kuka on tämä uusi Ylämaan Mary?”

Seuraava toimittaja olikin jo viisaampi. Hän ei pyrkinytkään suoraan Archien kimppuun, vaan teki taustatyönsä paremmin. Hän oli se, joka selvitti, että ”nuori runoilijalupaus” oli kirjailijatar Beatrice Stewartin ja sota-aikaan Viktorian ristillä palkitun ”Flanderin sankarin” poika, ja hän kaivoi esiin sen tiedon, että Amerikkaa ja kotimaataan sekä Rod Wishartin että omalla nimellään valloittanut pianisti Stuart Fleming oli runoilijan veli, ja hän jopa sai jostakin tietää, että heidän sisarensa otti ensiaskeleitaan taiteilijana.

-”On selvästi nähtävissä, mistä tulee tämän perheen nuoren polven lahjakkuus”, luki Lorna-serkku artikkelia ääneen eräänä iltana isoäidin luona korostaen lauseita niin koomisesti, että Grace nauroi ääneen ja isoäitikin veti suutaan hymyyn, vaikka koetti pysyä vakavana.

-No niin, sitähän sanotaan, että lasten lahjat tulevat äidin puolelta, isoäiti sitten totesi hieman kuivakkaasti. -Duncan ei kyllä pidä siitä, että tähän on vedetty hänen mitalinsa, hän on siitä niin turhantarkka.

-”On vain harmillista, että kukaan heistä ei tunnu ymmärtävän julkisuuden merkitystä, sillä lukijakuntamme perehtyisi varmasti mielellään tällaisen kulttuuriperheen kotielämään.”

-Taatusti perehtyisi, puuskahti Grace. -Tänään tuon ilmestyttyä oli pari toimittajaa odottamassa minua taideakatemian aulassa ─ onneksi Susan ja Ed salakuljettivat minut ulos varaston kautta, ja Peter meni kertomaan vahtimestarille, joka ajoi lehtimiehet ulos.

-Stuart on antanut lausunnon, innostui Lorna, -kuulkaa: ”Runoilijan veli, pianisti Stuart Fleming, pahoitteli haastattelupyynnön saadessaan kiireitään, sillä hän valmistautuu parhaillaan konserttiin, jonka pitää Cambridgen yliopistolla tämän kuun viimeisen päivän iltana.”

-Pojallahan on taitoja, sanoi Alan-setä ihaillen. -Harvoin olen kuullut kenenkään onnistuneen syöttämään toimittajalle noin puhdasveristä tekstimainosta!

-Sinunkin olisi pitänyt ymmärtää mainostaa Taideseuran kevätnäyttelyä, Lorna huomautti moittivasti Gracelle. -Tässä lukee vain, ettei sinua tavoitettu.

-Ei tavoitettu, ei, tokaisi isoäiti. -Minä osaan sentään vielä sulkea puhelimen, jos soittajan äänensävy ei miellytä.

-Eikä minulla ole mitään mainostamista, Grace sanoi tiukasti.

-Eikö muka? Malcolm-serkku puuskahti. -Kaikki kuvituksesi ja muut! Saisit hyvin julkisuutta.

Grace värisi.

-Ennen kuin Faith ja Dugald on kunnialla vihitty, rouva Farlanen ei ole tarpeen tietää, että minä kuvitan Nykyajan naista, hän totesi. -Mally-täti lupasi, ettei kieli, ja seuraavista numeroista jätetään minun pyynnöstäni pois kuvittajan nimi.

-Voi sentään, sanoi Lorna haikeasti ja taitteli lehden. -Minkälainen se tyttö oikein on, kun hän saa koko maan sekaisin! Andy ei koskaan tekisi mitään noin romanttista minun tähteni.

-Sinä olet liian helppo, irvisti hänen veljensä. -Runoja kirjoitetaan vain kaukaisille haaveille.

-Betty ei tainnut tietää, mitä sai aikaan, kun ryhtyi järjestelemään poikansa asioita, Chrissy-täti hymähti. Isoäiti oli nähnyt parhaaksi paljastaa Archien ja Coran koko tarinan lähimmille sukulaisille. -No, viimeistään seuraavassa numerossa kerrotaan, kuka tuo salaperäinen Cora on. Fort Williamissa kaikki tietävät, ja mikäli olen ymmärtänyt, siellä totisesti ainakin muutamat ymmärtävät julkisuuden merkityksen.

Mutta niin käsittämätöntä kuin se olikin, näin ei käynyt. Ne kaupunkilaiset, jotka olivat haljeta ylpeydestä ”meidän Archiemme” menestyksen vuoksi, asettuivat kuin sanattomasta sopimuksesta suojaamaan Coraa, sillä tämä näin kovin laajasti paljastunut rakkaustarina sulatti useimpien sydämet. Ne taas, jotka olivat katkeran kateellisia, eivät suurin surminkaan paljastaneet mitään, mikä olisi tuonut ”vielä lisää mainetta mokomalle säädyttömyydelle”, kuten rouva Saunders asian ilmaisi.

Ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö velkojensa painama Ian MacRob olisi ilomielin kertonut toimittajille yhtä ja toista tyttärensä elämästä, jos nämä olisivat löytäneet hänet ja vihjanneet maksavansa tiedoista. Mutta sellaiset asiat kuin sanomalehdet ja runokirjat olivat koko lailla tuntematon käsite MacRobien kolkolla tilalla, ja heidän harvoilla kaupunkikäynneillään kukaan ei paljastanut mitään kirjaa edes ilmestyneen ─ kuka mistäkin syystä, kuten ei toimittajillekaan.

Coran nuorin veli Arthur ei ehkä olisi voinut koulussa välttyä kuulemasta asiasta, mutta hän ei käynyt koulua sinä keväänä: isä oli ilmoittanut tarvitsevansa Arthuria kevättöissä, ja niin poika vietti päivänsä pellolla eikä suulaiden toveriensa parissa.

Painostuksen jatkuessa Archie lopulta suostui toimittamaan kustantajalle valokuvansa. Mutta jos markkinointiosasto oli kuvitellut saavansa tyylikkään studiossa otetun rintakuvan, josta nuori runoilija olisi ollut helposti tunnistettavissa, siellä ei todellakaan tunnettu ”Argylen automiestä”.

Archien pyynnöstä isä nimittäin otti tästä varta vasten mainoskuvan ─ todellisen mainoskuvan. Siinä Archie nojasi ajopuvussaan kuorma-autonsa kylkeen niin, että hytin oveen maalattu teksti ”Flemingin kuljetus, Fort William” ja auton takana olevan kirjakaupan kyltti näkyivät hyvin selvästi, mutta ajurinlakin lippa varjosti päähenkilön itsensä kasvoja niin, että tämä oli lähes tunnistamaton.

Kustantamossa todennäköisesti kiristeltiin hampaita, ja Grace saattoi vain arvata, miten hauskaa isällä ja Archiella oli ollut typerän poikamaisen pilansa parissa. Sillä kun lehdistölle oli kuva luvattu, se oli laitettava jakoon. Grace nauroi ääneen nähdessään sen Scotsmanissa, ja Chrissy-täti joutui ostamaan isoäidille taas uuden kehyksen. Vain Mary-täti muisti paheksua sitä, että Archie ei ”käyttäytynyt ollenkaan asiallisesti”, sillä ilmeisesti häntä ei olisi vähääkään haitannut saada mainetta runoilijalupauksen tätinä.

-Kyllä tämä pian rauhoittuu, Archie vakuutti, kun Grace soitti kotiin eräänä toukokuun iltana. -Kohta minä ja kirjani olemme vanha uutinen. Mutta kirjakaupan kokonaismyynti on kasvanut, ja äiti on iloinen yhteydenotoista, joita on saanut vanhoilta ystäviltään ympäri valtakunnan, kun on selvinnyt, että minä olen hänen poikansa. Olisit nähnyt herra Chisholmin ilmeen, kun hän kantoi äidille kirjeen, jonka kuoressa oli aatelisvaakuna ─ se oli Mailfordeilta Lontoosta.

-Äiti sanoi äsken, että ne ottavat sinun kirjastasi toisen painoksen, ja että se on harvinaista runojen kohdalla, huomautti Grace halkeamaisillaan ylpeydestä.

-Äh. Tyttö suorastaan näki, miten Archie kaukana kotona punastui vähän. -Kaipa ne ottavat, mutta en minä siitä nyt mitään meteliä nostaisi. Muut kyllä huolehtivat siitä. Kuulisitpa, mitä pojat kaupungilla naljailevat minulle ─ tai ehkä on parempi, ettet kuule. Onneksi minua on siunattu kohtuullisen vahvoilla nyrkeillä. Ferris Buchanan vaikeni vasta, kun ripustin hänet takinkauluksesta asemasalin naulakkoon.

Grace tirskahti.

-Oletko sinä kuullut Corasta? hän sitten uskaltautui kysymään pääasiaa, joka tahtoi hukkua kaiken tämän hälinän alle.

Langalla oli hetken hiljaista.

-En, sanoi Archie sitten lyhyesti.

Grace huokasi.

-Minä voisin pyytää isoäitiä…

-Ei, veli keskeytti. -Minä pelkään, että olen painostanut häntä jo liiaksi. Olin hullu, kun laitoin siihen hänen nimensä. Luultavasti hän ei halua enää kuullakaan minusta.

-Archie, sinä tiedät, että hän…

-Faith tuli tähän ja tahtoo puhua, Archie keskeytti, -minä annan hänelle. Voi hyvin, pikkuinen.

Ja niin Grace alkoi puhua Faithin kanssa, joka oli äärettömän tohkeissaan kaikesta tästä jännittävästä, mitä hänen veljensä oli saanut aikaan.

-Minun tekisi kyllä mieli kertoa jollekin lehdelle, millainen mörkö hän todellisuudessa on! Faith julisti.

-Sen jätät kauniisti tekemättä, sanoi Grace tiukasti. -Ja sulje Moira yläkerran komeroon, jos tarve vaatii.

Parhaimmassa rauhassa koko perheestä sai olla Donald, joka ei ”onneksi ole millään tavalla lahjakas”, kuten tämä viisasteli Glasgow’sta opintojensa parista. Grace ei ollut aivan varma, oliko veli asiasta enemmän pahoillaan vai hyvillään, mutta päätti olla kysymättä. Tämä kun kirjoitti tuttuun tapaansa vain opinnoistaan ja sellaisista teknisistä asioista, joista Grace ei mitään ymmärtänyt.

Sen hän sentään käsitti, että Donald oli täksi kesäksi saanut töitä eräästä tehtaasta Edinburghista, ja että tämä aikoi kysyä isoäidiltä majoitusta. Se ilahdutti Gracea, sillä hän oli havainnut isoäidin nyt jo surevan pitkää yksinäistä kesää, kun Grace lähtisi kotiin.

Omasta puolestaan Grace kuvasi veljelleen hyvin yksityiskohtaisesti elämää taideakatemiassa, ainakin niiltä osin kuin saattoi mainita Susanin nimen. Donald puolestaan alkoi liittää kirjeensä loppuun puolihuolimattoman jälkikirjoituksen, jossa lähetti Susanille terveisiä, kunnes Grace lopulta vastauksessaan kirjoitti jälkikirjoitukseen asuntolan osoitteen saatteella ”kerro itse!”

Hän ei tiennyt, totteliko Donald, sillä tämä ei sen jälkeen enää puhunut mitään terveisistä. Susan ei maininnut saaneensa kirjeitä ja Gracen teki kovasti mieli kysyä asiasta, mutta hän ei tohtinut. Olisi Susanin tapaista katkaista mahdollisesti alkanut yhteydenpito vain sen takia, että hän erehtyisi kysymään jotakin väärällä äänensävyllä.

Kun Archien kirja sai yhä enemmän julkisuutta ja kun selvisi, että tämä oli Gracen veli, seuraukset näkyivät tietysti myös taideakatemiassa. Toki Grace oli ollut koko talven kurssitoveriensa parissa pidetty ja osa suurempaa ystäväpiiriä, mutta nyt yhtäkkiä kaikki tahtoivat hänen seuraansa, mieluiten vielä mahdollisimman julkisesti.

-Vahinko, ettet sinä säästänyt kertomuksiasi kirkossakäynnistä tähän hetkeen, Fleming, irvisti Susan eräänä iltapäivänä, kun Grace oli tuskin päässyt laskeutumaan portaat harjoitussalista hänen ympärillään pyörivien oman ja ylempien vuosikurssien opiskelijoiden parista. -Olisi ollut hauska nähdä, kumpi olisi painanut vaa’assa enemmän: seurastasi tihkuva julkisuus vai kummalliset tapasi.

-Ehkä minä olisin voinut julkisuuden varjolla saada jonkun ajattelemaan asioita vähän syvemmin, Grace sanoi vakavasti. -”Olkaa viekkaita kuin käärmeet ja viattomia kuin kyyhkyset.”

-Hyvä mietelause!

-Se on Raamatusta.

-Oh, sanoi Susan. -En olisi arvannut.

-Vapahtajan sana, itse asiassa, Grace jatkoi.

-Oletko sinä muka lukenut Raamattua?

-Tietysti. Etkö sinä ole? Grace avasi silmänsä hämmästyksestä suunnattomiksi, kuin ei muka olisi osannut ajatellakaan tällaista mahdollisuutta.

-Äh, sinä olet sitten rasittava, Fleming, Susan sanoi hellästi ja pujotti kätensä hänen kainaloonsa. -Minun tulee suorastaan ikävä sinua kesän aikana!

-Mitä sinä aiot tehdä kesällä? Grace havahtui kysymään heidän tungeksiessaan käytävällä kohti taidehistorian luokkaa. Hän tajusi, että kesä oli todellakin käden ulottuvilla, eikä hän itsekään ollut kaikessa tässä hälinässä miettinyt, miten sen käyttäisi.

-Enkö ole kertonut? Susan hymyili iloisena. -Sain oppaan paikan Kansallisgalleriasta. Surkeat työvuorot tietenkin, lähes pelkkiä iltoja ja viikonloppuja, mutta siitä maksetaan kohtuullisesti. Ja saan asua asuntolassa kesän yli. Äidin ei tarvitse koettaa etsiä minulle koloa jostakin, vaikka tietysti on vähän hankala, kun siellä ei voi keittää.

-Hienoa, että sait töitä, sanoi Grace. -Joko minä mainitsin, että Donald tulee kesäksi tänne? Hän pääsi nuoremman insinöörin sijaiseksi, vaikka ei olekaan vielä valmis.

-Hmh, sanoi Susan. -Sinä kai sitten katoat pohjoiseen?

-Niin kai. Koetan saada syksyksi paljon kuvitustilauksia, jotta voisin tehdä niitä kesän, mutta rahaa niistä tietysti tulee enimmäkseen vasta sitten aikanaan.

-Ei siitäkään makseta, että olen mukana rakentamassa näyttelyä, Susan sanoi. -Ajattelin vain sen olevan hyödyksi. En ole koskaan nähnyt, miten näyttely tehdään.

-Onko se vaikeaa?

-Ei vielä. Ilmoittautuminenhan päättyi vasta juuri, ja Taideseuran sihteeri tekee parhaillaan näyttelysuunnitelmaa. Ensi viikolla alkaa ripustus ja veistosten asettelu ja näyttelyluettelon teko.

-Kauhean jännittävää, vaikka olenkin mukana vain täytteenä, Grace sanoi. -Olen kuitenkin mukana! Koska jury päättää voittajan?

-Tämän kuun aikana, ja tulos julkistetaan kesäkuun alussa avajaisissa. Etkä sinä ole mitään ”täytettä”! Joku voi ostaa taulusi. Tiesithän, että ne myydään tarjouskaupalla.

-Tuskin, Grace hymähti. -Se on vanhanaikaisella tekniikalla tehty työ vanhanaikaisesta aiheesta, kuten eräs sanoisi.

Samassa tämä ”eräs” astui luokkaan, ja tytöt lopettivat kuiskuttelunsa. Grace huokasi vähän. Hän ehkä kuvitteli, mutta tunsi Lewisin katseen entistä pistävämmäksi sen osuessa tyttöön. Jospa hän olisi nukkunut makeasti ensimmäisenä aamunaan Nizzassa, eikä olisi milloinkaan astunut sille viheliäiselle parvekkeelle!

Tulevina iltoina Grace ponnisteli ahkerasti viimeistelläkseen kevääksi tilatut kuvitustyöt siinä toivossa, että saisi niitä lisää. Käydessään seuraavalla viikolla oppituntien jälkeen Viikon koottujen toimituksessa viemässä töitään hän saikin ilokseen kuulla, että lehden kesälukemiston kertomukset olivat vailla kuvittajaa. Työ olisi laaja ja aikataulu tiukka, mutta Grace suostui välittömästi ottamaan sen vastaan. Hän sai kopiot kertomuksista, latojan ohjeet kuvien koosta, muodosta ja sijoittelusta sekä kassasta ennakkomaksun, joka notkautti tytön polvia.

Saman tien kuitenkin selvisi, ettei maksu tullut pelkästään kuvista.

-Te olette siis sen nuoren runoilijan sisar, neiti Fleming, sanoi toimitussihteeri ja katsoi Gracea tutkivasti. -Olen yrittänyt saada häneen yhteyttä.

-Niin? Grace äännähti varovasti. Hän oli jo oppinut, että tällaisissa tilanteissa oli viisainta vastata mahdollisimman lyhyesti, sillä kovin moni yritti nykyään ”saada yhteyttä” Archieen. Kuulemma Dugaldilla oli postissa aivan erityinen lokerikko, johon hän lajitteli tämän postit, ja Archie heitti suurimman osan niistä suoraan roskakoriin.

-Kirjoittaisikohan hän meidän lukemistoomme runon? Se lisäisi myyntiä. Emmekä me kitsastele palkkiossa, kuten huomaatte, neiti Fleming.

Grace kohautti olkapäitään.

-Minä voin kysyä, mutta en voi luvata, hän sanoi levollisesti. Hiukan harmissaan hän mietti, oliko saanut kuvatilauksen vain siksi, että oli ”sen nuoren runoilijan sisar” ─ mutta toisaalta, mitä väliä sillä oli. Pääasia, että hänellä oli töitä.

Toukokuun ilta oli ihmeellisen kirkas ja lämmin, kun Grace käveli isoäidin luo. Enää runsas kuukausi, ja hän lähtisi kotiin. Enää runsas kuukausi, ja ─ ehkä Corakin tulisi kotiin?

-Siinähän sinä olet, isoäiti sanoi, kun hän astui eteiseen. -Susan Reid soitti.

-Mitä nyt? Grace kysyi hämmästyneenä. Hehän olivat eronneet Susanin kanssa koululla vain runsasta tuntia aiemmin, Susan oli lähtenyt näyttelytöihin ja hän toimitukseen.

-Hän tahtoo, että menet heti paikalla käymään siellä ─ mikä se galleria on ─ se, missä sinunkin taulusi tulee esille.

-Minkä ihmeen tähden?

-En tiedä, mutta hän vaati sitä. Ja hän kuulosti hyvin pelästyneeltä.