maanantai 27. maaliskuuta 2017

42. Kuorma-auto


Koivurannan keittiön pöytä oli peitetty sanomalehdillä, ja Grace oli vaihtanut ylleen pieneksi jääneen leninkinsä, joka oli niin hiutunut lukuisissa pesuissa, ettei Moira ollut huolinut sitä käyttöönsä. Hänen kätensä olivat savessa kyynärpäihin asti, ja savea oli hänen vaatteissaan ja poskissaan ja hiuksissaankin, kun hän oli toisinaan pyyhkäissyt tuskissaan kiharan pois tieltä.

Hän oli päättänyt aloittaa muovailuharjoittelunsa valmistamalla ”yksinkertaisen astian”, kuten ohjeissa sanottiin, mutta pöydällä oleva möykky olisi tuskin kelvannut edes Emma Woodille maitokupiksi. Voi, miksi hänen piti tehdä tällaista, mitä hän ei osannut!

-Minun pitäisi pian saada katettua teetä varten, Cora huomautti ystävällisesti työpöydän luota. Hän pyöritteli leipätaikinaa käsissään huomattavasti taitavammin kuin Grace savea. -Mutta sinä et varmaan voi keskeyttää.

-Äh, sanoi Grace, -minä menen ja heitän tämän järveen joka tapauksessa!

Cora kääntyi vilkaisemaan möhkälettä, jonka parissa Grace oli ahertanut jo pari tuntia.

-Se näyttää aika hyvältä morttelilta! Sinä voit sanoa kokeessa tekeväsi sellaisen.

-Savestako!

-Hm, äännähti Cora epäröiden. -Mutta ei kai taiteella ole aina paljonkaan tekemistä käytännön elämän kanssa?

Grace huokasi ja työnsi kätensä kiharoihinsa muistaen liien myöhään, että onnistui nyt sotkemaan hiuksensa kunnolla saveen.

-Minä en tahtoisi nyt olla tekemisissä käytännön elämän kanssa! Archie on hullu.

Cora tirskahti.

-Anteeksi, hän sitten sanoi katuvaisena. -Minusta se vain oli… No, hänhän toimi juuri niin kuin isäsi tahtoi, eikä ostanut autoa yritykselle!

Grace koetti epätoivoisesti olla hymyilemättä.

-Isä ei silti ole tyytyväinen! En ole koskaan nähnyt häntä niin vihaisena ─ en edes…

Hän aikoi sanoa, ettei edes silloin, kun Faith oli juossut pastori Torranin perässä, mutta muisti samassa, ettei Cora tiennyt tarinaa, ja ettei äiti varmaankaan toivonut Gracen kertovan. Sen sijaan hän jatkoi:

-Enkä minä tiedä, puhuuko isä koskaan enää Rob-enolle, kun tämä oli suostunut takaajaksi Archien autolainalle. Hän ei kuulemma olisi koskaan voinut kuvitella, että eno olisi valmis ajamaan Kuusikukkulan perikatoon yhden autonromun tähden. Isä ei ilmeisesti usko vähääkään Archien pystyvän selviämään lainastaan!

-Ei se ole romu, Cora huudahti moittivasti. Hän oli uskaltautunut etuportille kurkistamaan autoa, vaikka koettikin muuten pysytellä selkkauksesta erossa, sillä sen osapuolista toinen maksoi hänen palkkansa. -Se on kauhean siisti!

-Moottorissa on kuulemma jotakin korjattavaa, Grace huomautti. -Tosin Archie sanoi säästävänsä suuret rahat siinä, kun Donald pystyy hoitamaan huollon. Minä luulen, että hän on jo puhunut Donin kanssa. Ei Arch tiedä niin paljon ajopeleistä, että olisi uskaltanut ostaa auton häneltä kysymättä.

-Archie on kauhean rohkea, Cora tunnusti. -Minä en voisi edes kuvitella sanovani isälleni… Hän vavahti.

-Mitä?

-No se bensiiniasia!

Nyt Grace ei voinut olla nauramatta. Kaikki oli niin mieletöntä.

-Minä pelkäsin, että isä saa halvauksen raivosta, kun Archie sanoi, että hän mielellään suorittaa autollaan liikkeen ajoa, mutta laskuttaa bensiinin, Grace kertasi. -Ja äiti parka koetti niin kovasti olla vakava, vaikka häntäkin nauratti!

Samassa väliovi aukeni ja äiti tuli takahuoneesta asunnon puolelle. Nyt hän näytti uupuneelta, ja yhtäkkiä Grace ajatteli, ettei äidillä ollut aina helppoa tasapainotellessaan isän ja Archien välillä. Ja niin iloisia ja hyväntuulisia kuin äiti ja isä olivat olleet lomalla Berliinissä!

-Voi Grace kulta, me juomme kohta teetä, äiti sanoi vähän kärsimättömästi. -Etkö sinä voi tehdä tuota yläkerrassa tai ulkona!

-Minä tarvitsen vesipisteen, ja ulkona aurinko kuivattaa saven liian nopeasti, Grace sanoi katuvaisena. Sitten hän sieppasi märän kankaan ja kietoi sen tekeleensä ympäri. -Minä siivoan kyllä kaiken!

Cora nosti leipäpellin lieden päälle kohoamaan.

-Tässä menee joka tapauksessa vähän aikaa, Betty-täti, hän sanoi puolustellen. -Minä ajattelin, että tuore leipä tekee kaikille nyt hyvää.

-Kiitos, Cora. Äiti istuutui huokaisten pöydän ääreen. Hänellä oli kirjenippu kädessään. -Toin päiväpostin myymälästä.

-Oliko mitään Stuartilta? kysyi Grace toiveikkaana alkaessaan koota pois likaisia sanomalehtiä.

-Ei, mutta Glenn ja Clyde tulevat ylihuomenna.

-Vihdoinkin!

-En minä tiennytkään, että sinä odotat heitä niin kovasti, äiti huomautti hämmästyneenä.

-Äh, sanoi Grace, -en minä heitä odota! He olivat aika ärsyttäviä silloin, kun olivat täällä Miriam-tädin ja Davy-enon kanssa, vaikka Stu kirjoittikin heidän olevan nyt hiukan nöyrempiä. Mutta minun käy heitä sääliksi. Onko se nyt laitaa, että kaksitoistavuotiaat pojat joutuvat viettämään kesälomaansa koululla.

-Hyvä, että he voivat viettää osan lomasta siellä, äiti sanoi vakavasti. -Ei sillä, etteivätkö he olisi olleet tervetulleita heti loman alettua, mutta ehkä näin on kaikille parempi.

-Ovatko he koko loppukesän Kuusikukkulalla?

-Varmaankin, siellä on parhaiten tilaa nyt, kun vain Cameron ja Leslie ovat koko loman kotona. Jouluna meillä oli täällä aika ahdasta, ja olin suoraan sanottuna kiitollinen, kun he menivät Somervilleille pääsiäiseksi. Ja pojat ovat niin hyvin kasvatettuja, etten usko Robin väsyvän heihin. Äiti huokasi ja hieroi otsaansa. -Kun vain tietäisin, mitä hänen päässään oikein liikkui!

-Rob-enonko? Hän tahtoi auttaa Archieta. Grace nosti kosteaan kankaaseen käärityn tekeleensä kaapin välikköön. -Ja kyllä hän tietää, että Arch hoitaa lainansa.

-Ei sellaista voi näinä aikoina kukaan tietää! Sen sijaan hän tiesi, että Archie toimi vastoin Duncanin tahtoa ─ poika oli sentään kertonut tilanteen rehellisesti.

-Äiti, sanoi Grace tiukasti, -Archie on yhdenkolmatta! Ei kenellekään pitäisi kuulua se, mitä hän tekee omilla säästöillään.

-Kyllä se kuuluu, jos hän heittäytyy nenäkkääksi omaa isäänsä kohtaan.

-Stuart on ollut aina nenäkäs isää kohtaan! Miksei Archiekin joskus saisi?

Äiti hymyili.

-Voi teitä, hän sanoi. -Joskus minä kaipaan niitä aikoja, jolloin suurimmat ongelmat kanssanne johtuivat riidoista pyhäkoulussa! Ei, Grace kulta, älä pese käsiäsi tässä tai kylpyhuoneessa, tukit talon vanhat putket tuolla savimäärällä. Mene huuhtelemaan enin osa järveen ja tule sitten sisään pesemään pois loput. Äläkä missään nimessä kastele tukkaasi, ellet halua muuttua itsekin patsaaksi. Anna saven kuivua ja harjaa se pois, kun olet lopettanut tältä päivältä, ja sitten voit mennä kylpyyn. Minä en yleensä hyväksy sitä, että ruokapöytään tullaan likaisena, mutta olkoon tällä kertaa, jos kuitenkin jatkat kohta teen jälkeen. Mutta seuraavaa kertaa varten voisit kyllä muistaa peittää hiuksesi huivilla!

Myöhemmin teepöydässä oli tarjolla lämmintä rapeaa leipää ja skonssejakin, joita Cora oli viime hetkessä pyöräyttänyt ja hakenut kellarista niiden lisukkeeksi hilloa, vaikka oli arkipäivä. Grace ajatteli, että jos Ruth oli oppinut rouva Wallacelta teen ja tukevan aterian merkityksen, myös Cora tuntui uskovan siihen, ettei kukaan jaksaisi riidellä hyvän ruuan äärellä.

Mutta siltikin tunnelma pöydässä oli kiusallinen. Evan, Walter, Donald ja Archie pitivät tosin yllä keskustelua, mutta se kiersi vain ja ainoastaan auton ja sen teknisten ominaisuuksien ympärillä. Kun sellaiset ilmeisen päivänpolttavat seikat kuin kaasutin tai vaihdelaatikko tai rengaspaineet eivät aivan avautuneet Faithille, Gracelle ja Moiralle, nämä olivat harvinaisen vaitonaisia. Äitikin puhui vain kysyessään, tahtoiko joku lisää hilloa, tai voisiko Cora täydentää sokerikuppia.

Mutta isä ei puhunut lainkaan. Ja sellaista Grace ei muistanut elinaikanaan tapahtuneen.

Vähitellen muutkin huomasivat saman. Ensimmäisenä vaikeni Evan, joka pelkäsi ja karttoi kiistoja. Sitten hiljeni Walter, jonka kuukausirahan yllä oli jo viikon verran jälleen häilynyt peruutusuhka niinkin vähäisen syyn kuin yhdessä sataman kalavajoista testatun koiranpommin vuoksi, mikä pojan mielestä osoitti isän olleen jo pidempään oudon ahdasmielinen. Donald muuttui kiusaantuneen näköiseksi, aivan kuin olisi joutunut julmasti pudotetuksi ihanasta koneparatiisistaan tavallisten kuolevaisten ja näiden omituisten suhteiden sekaan.

Mutta Archie ei näyttänyt kiusaantuneelta eikä vaiennut. Hän joi teetään, kuin ei mikään olisi ollut vialla, vaikka Grace olikin havaitsevinaan veljen katseessa jotakin uhmakasta. Yhtäkkiä hän ajatteli, että veli muistutti Davy-enoa. Ylämaan epävakaisessa kesässä Archie ei tietysti ollut ruskettunut yhtä tummaksi kuin eno idässä, mutta hänen silmänsä olivat siniset kuin jää, ja hänessä oli jotakin oudon ryhdikästä.

-Ikävää, että minun yritteliäisyyteni ei tunnu miellyttävän isää, Archie sanoi levollisesti ja otti neljännen skonssin. -Onneksi se ei ole ongelma. Ainahan minä voin myydä osuuteni myymälästä. Ranald Saunders saattaisi olla kiinnostunut.

-Archibald! äiti melkein kuiskasi, aivan kuin olisi voinut siten estää isää kuulemasta Archien sanoja. Faith potkaisi Gracea pöydän alla, sillä he eivät tohtineet katsoa toisiinsa.

Äiti ja isä olivat aina opettaneet, että kaikkien ihmisten kanssa saattoi tulla toimeen, jos vähänkin yritti, ja että kaikkia ihmisiä tuli kunnioittaa. Mutta lapset eivät olleet voineet olla vuosien mittaan huomaamatta, että Saunderseja äiti ja isä eivät kumpikaan sietäneet saati kunnioittaneet, ja että rouva Saunders puolestaan puhui Koivurannan asukkaista pahaa aina, kun sai siihen pienenkin tilaisuuden. Miksi, sitä he eivät ymmärtäneet, mutta Archien piti hyvin tietää, että hänen ei olisi saanut mainita mitään tuollaista edes pilan päiten.

-Minä puolestani voin perustaa oman yrityksen, Archie jatkoi ja levitti skonssille paksulti hilloa. -Tuletko mukaan, Don?

-Monttööriksikö? kysyi Donald isään vilkaisten. Hän selvästi halusi osallistua pilailuun, mutta pelkäsi seurauksia.

-Saat sinä ajaakin. Archie laski skonssin lautaselle ja piirsi käsillään ilmaan suorakaiteen, kuin olisi ihaillut auton kylkeen maalattua mainostekstiä. -”Veljekset Fleming. Kuljetuksia toiveidenne mukaan ja myös toivomattanne.”

Grace puri huultaan niin, että siihen koski. Hän tunsi, kuinka Faithin kyynärpää hänen kyynärpäänsä lähellä alkoi täristä, ja Walter pöydän toisella puolen muuttui aivan punaiseksi koettaessaan olla nauramatta. Äiti nosti ruokaliinan suulleen eikä katsonut heihin.

Ja silloin isä räjähti nauruun.

He kaikki aivan kuin hypähtivät paikoillaan, niin äkillistä ja yllättävää se oli. Isä nauroi tukehtuakseen, kunnes hän lopulta joutui pyyhkimään kyyneleitä silmistään.

-Keneen sinä olet oikein tullut, poika? hän lopulta puuskutti.

-Sinuun, olletikin, Archie vastasi rauhallisesti ja haukkasi skonssistaan, kuin olisi keskustellut säästä. -En kai minä muuten olisi näin vaikea.

Isän uusi naurunpuuska tuntui tärisyttävän koko taloa. Ja yhtäkkiä äiti alkoi nauraa, sitä helisevää, iloista naurua, jota Grace rakasti. Moira kikatti niin, että muruset lentelivät, ja sitten he nauroivat kaikki, helpottuneina ja riemuissaan. Jopa Cora uskalsi hihittää hiukan. Vain Archie söi skonssinsa loppuun ja joi teetään kuin ei mitään olisi tapahtunut, vaikka nyt hänen silmiensä jäänsinessä tuntui välkkyvän aurinko.

Lopulta he kaikki alkoivat rauhoittua.

-Minä sanoin taannoin äidillenne, että olen alkanut viime aikoina ymmärtää omaa isääni, sanoi isä ja pyyhki taas silmiään. -Viimeisinä aikoinaan hän sanoi minulle: ”Kahdeksan lasta! Se on sinulle oikein.” Minä alan nyt ymmärtää senkin, mitä hän sillä tarkoitti.

-Duncan! äiti sanoi yhtä aikaa hellästi ja nuhdellen.

Isä sekoitti hetken teetään ja katsoi alas kuppiin. Sitten hän katsoi Archieen.

-Auto on sinun, hän sanoi. -Pidä hyvänäsi. Flemingin kirjakauppa ostaa sinulta ajot. Saat maksaa itse juoksevat kulut, niin kuin bensiinin ja jos Donin pitää ostaa varaosia siihen romuun, mutta annan sinulle kilometrikorvauksen lisäksi kymmenen prosentin provision myyntikierrosten tuotosta, vaikka en vieläkään usko, että sellaista tulisi. Puolen vuoden päästä katsotaan tilanne, ja jos hullutuksesi ei ole siihen mennessä vienyt sinua tai kauppaa konkurssiin, harkitsen lunastavani auton sinulta.

-Entä ellen minä myy? Archie kysyi rauhallisesti.

Ilme isän kasvoilla muuttui ─ Grace ei olisi uskaltanut sanoa sitä ääneen, mutta hänestä tuntui, että se muuttui ihailevaksi.

-Sinä totisesti olet minun poikani, isä sanoi. Sitten hän kääntyi Coran puoleen. -Cora, olisiko siitä kovasti vaivaa, jos saisimme toisen kannullisen teetä? Minusta tuntuu, että tarvitsemme sitä kaikki.

-Ei toki! Minä haudutan aivan heti! Ja Cora lennähti tuoliltaan hakemaan vesikattilaa, jota piti aina lämpimänä hellalla.

Grace hymyili onnellisena. Mitä jostakin typerästä savenvalamisesta, kun kaikki oli hyvin kotona! Yhtäkkiä kaikki alkoivat rupatella, aivan kuin olisivat vapautuneet oudon taian vallasta, ja isä puheli tavalliseen tapaan, ja Cora toi lisää teetä ja toisen lautasellisen skonsseja, vaikka he luulivat syöneensä jo kaiken. Archie joi edelleen teetään levollisena, mutta Grace huomasi, että hänen poskensa punersivat ja hänen kätensä vapisi vähän, kun hän otti leipää.

-Archie on kauhean viisas! kuiskasi Moira Gracelle. -Ja rohkea!

-Niin on, Grace kuiskasi vastaan.

Ja sitten hän mietti haikeana, osaisiko Maisie Armstrong arvostaa Archien viisautta ja rohkeutta, tai ymmärtäisikö tämä niitä edes.

Teenjuonnin jälkeen Donald veti ylleen haalarin, jonka oli tuonut mukanaan sahalta, mistä päätellen hän oli hyvinkin tiennyt auton olevan kotona odottamassa. Sitten hän meni avaamaan kuorma-auton konepellin. Niin paljon isä ei sentään nöyrtynyt, että olisi tullut ulos katsomaan, mutta puolen kaupungin pikkupojat ja muutama aikuinenkin mies kerääntyi ihailevana laumana auton ympärille antamaan hyviä ohjeita ja pyrkimään auton koppiin, kun Archie Donaldin käskyn mukaan käynnisti moottorin.

Faith ja Moirakin menivät kadulle ihmettelemään konepellin alta paljastuvaa kummallista mekaniikkaa ja auton moottorin murinaa ja sitä, miten Archie tuntui ymmärtävän, mitä Donald siitä sanoi, vaikka tämä olisi voinut puhua yhtä hyvin kiinaa. Grace seurasi heitä hiukan häpeillen, sillä hänen olisi oikeastaan pitänyt mennä jatkamaan muotoilutyötään eikä näyttäytyä savisena ihmisten ilmoilla.

-Nyt tiehenne, jokainen, ärähti Donald, kun Walter ja Danny Keir olivat saada jakoavaimesta päähänsä tultuaan liian lähelle. -Niin kuin olisitte jo!

-Niin mutta kun… aloitti Walter. Mutta Donald loi häneen yhden katseen, joka sai pojan vetäytymään. -Mennään uimaan!

Poikalauma lähti, sillä Donaldissa oli jotakin sellaista, joka yleensä sai heidät tottelemaan. Faith tuhautti nenäänsä ja sanoi menevänsä katsomaan, tarvitsiko Cora apua illallisen kanssa, ja Grace aikoi lähteä hänen mukaansa viimeistelläkseen onnettoman savityönsä.

-Gracie, sinä jäät, ilmoitti Donald. -Tarvitsen sinua.

-En minä ymmärrä mitään autoista! Grace puuskahti.

-Ei sinun tarvitsekaan. Minun pitää mennä auton alle, ja tarvitsen sinne apukäsiä. Sinä olet tarpeeksi pieni.

-Mutta eikö Moira…

-En minä tahdo auton alle! huusi Moira.

-Sinun käsiisi minä en antaisi edes mutteria, nielaisisit sen kuitenkin pälpättäessäsi, Donald sivalsi. -Ja Gracie on tarpeeksi likainen jo valmiiksi. Arch, sammuta moottori.

Donald asettui makuulle kadulle ja ponnisti itsensä tottuneesti ajopelin alle. Grace vilkaisi pukuaan. Hän oli todellakin jo ”tarpeeksi likainen”, joten sama kai tuo, jos hän olisi kohta myös katupölyssä ja ties missä muussa. Ja sitä paitsi hän tunsi itsensä imarrelluksikin, kun Donald luotti häneen tuolla tavalla.

Niinpä tyttö kömpi veljensä mallia seuraten, joskin huomattavasti tottumattomammin, auton alle miettien, miten koomiselta mahtoi näyttää, kun heidän molempien sääret törröttivat näkyvissä.

Grace ei ollut koskaan ajatellut, miltä autot näyttivät alhaalta. Kuka oli koskaan saattanut keksiä mitään tällaista ─ kummallisia putkia ja ruuveja!

-Varo pakoputkistoa, se on lämmin, vaikkei auto käynyt kauan, sanoi Donald. -Pidä tätä.

Grace ei edes kysynyt, mikä ”tämä” oli, mutta otti Donaldin ojentaman esineen vastaan kuuliaisesti.

-Onko se paha? Archie oli kyykistynyt auton viereen ja kurkisteli sen alle.

-Kyllä minä tämän halskaan, Donald sanoi reippaasti ja ähkäisi kääntäessään tiukkaa ruuvia. -Varo!

Jotakin lämmintä ja tahmeaa roiskahti Gracen kasvoille ja sai hänet kirkaisemaan ja pyyhkimään poskiaan.

-Älä huuda, sanoi Donald, -ei se ole öljyä pahempaa. Äläkä hiero sitä käsiisi! Arch, anna trasselia.

Archie ojensi auton alle mytyn trasselia, jota Donaldilla oli aina tallessa suurella rullalla, ja Grace koetti hieroa tahmaista öljyä kasvoiltaan ja hiuksistaan. Miltä hän oikein mahtoi näyttää!

-Anna se, sanoi Donald, ja Grace ojensi ”sen”, jota oli koko ajan puristanut tiukasti nyrkissään. -Pidä tästä.

Oli lohdullista ymmärtää sen verran, että ”tästä” tarkoitti jonkin työkalun kahvaa.

-Miten sinä tiedät, mitä sinun pitää tehdä? Grace kysyi.

Donald käänsi päätään. Hän oli yhtä lailla saanut öljyä päälleen ja näytti hurjalta, kun silmänvalkuaiset loistivat mustista kasvoista ja punainen tukka seisoi pystyssä. Grace arvasi näyttävänsä itse aivan samanlaiselta, tai oikeastaan pahemmalta, sillä hänen tukkansa oli vielä savella kuorrutettu.

-Miten niin? veli sanoi hämmästyneenä. -Tämähän on aivan yksinkertaista.

Grace tirskahti.

Samassa he kuulivat askeleita kadulta, ja Archie nousi ylös kyykkyasennostaan.

-Kappas vain, hän sanoi jollekulle. -Sinuakin näkee.

-Hei, Archie, vastasi ääni, joka sai Gracen koko olemuksen sähköistymään. -Kenen tämä peli on?

-Minun, sanoi Archie. -Donald laittaa sitä kuntoon.

Sitten ääni kysyi:

-Onko Grace kotona?

Silmänräpäys tuntui pitkältä kuin nälkävuosi. Grace tiesi, että Archie olisi halunnut pelastaa hänet tavalla tai toisella kohtaamisesta tässä tilanteessa, mutta hän tiesi myös, ettei siihen ollut mitään mahdollisuutta. Olisi vain ajan kysymys, milloin heidän säärensä kiinnittäisivät huomiota.

-Hän… auttaa Donia. Archie kyykistyi uudelleen ja kurkisti auton alle. -Gracie, Axel Barclay kysyy sinua.

Donald, joka ei ollut tunnistanut ääntä, jähmettyi nyt paikalleen ja katsoi Graceen myötätuntoisena. Ja Grace kurkisti auton alta jalkakäytävän puolelle ja näki, että siellä oli kaksi jalkaparia.

Toinen kuului nuorelle miehelle, jolla oli ruskeat urheilukengät ja ruudulliset sukat ja golfhousut. Mutta toinen jalkapari kuului jollekulle, jolla oli sirot, vaaleasta nahasta valmistetut remmikengät ja silkkisukat ja hyvin kapeat nilkat ja erittäin sievät sääret, joiden yläpuolella Grace saattoi aavistaa kevyen kesäleningin helman.

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

41. Nuorempi osakas

 
Grace näki, että äiti ja isä vilkaisivat toisiinsa, sitten isä nousi istumaan, aivan kuin olisi varautunut kuulemaan jotain, mitä ei kestäisi makuulla.

-Niin? isä sanoi hiukan epävarmasti.

Äh, kuvittelivatko he nyt, että Archiella olisi jotakin kerrottavaa, joka koski… Grace puri äkkiä huultaan. Entä jos olikin? Entä jos sade olikin ollut vain tekosyy ottaa Cora moottoripyörän kyytiin ja… Minkä tähden Archie olisi muuten ollut niin kiinnostunut MacRobien asioista?

Ja ensimmäisen kerran Grace tajusi ajattelevansa, miten kauheaa olisi, jos MacRobit olisivat heidän sukulaisiaan ─ ja sitten häntä hävetti tämä ajatuksensa niin, että hän aivan punastui.

Archie ei ilmeisesti lainkaan huomannut heidän hämmennystään, vaan aloitti:

-Minä söin päivällä eväitä sillä kiviaidalla, joka reunustaa Hughesin tilaa ─ lähellä Dunneja, tiedättehän. Brian Hughes tuli siihen ja sai minut houkuteltua käymään tilalla.

-Mitä… Isä räpytteli silmiään, ja äiti näytti yhtä oudoksuvalta. Gracekaan ei käsittänyt, mitä ihmettä Archie aikoi kertoa. Miten herra Hughes liittyi yhtään mihinkään?

-Hughesilla on kuorma-auto, sanoi Archie. -Aika hyvän kokoinen ja ketterä. Hän on kuljettanut sillä lampaita ja lannoitteita ja tehnyt vähän ajoa naapureillekin, ennen kuin Armstrongilla aloitettiin kuljetuspalvelu. Nyt sen moottorissa on jotakin ongelmaa, ja hän on ajatellut ostaa tilalle traktorin, josta olisi enemmän hyötyä tilalla. Hän kysyi, kiinnostaisiko auto minua. Hän tietää, mikä taikuri Donald on koneiden kanssa, ja että tämä saisi ajopelin kyllä korjattua edullisesti.

-Kuorma-auto? isä toisti, aivan kuin ei olisi tiennyt, mikä sellainen oli. -Kuorma-auto?

Gracea alkoi yhtäkkiä naurattaa niin kovasti, että hänen piti olla syventyvinään piirustukseensa. Isä parka! Tämä oli selvästi varautunut siihen, että Archien asia koskisi aivan jotakin muuta kuin vanhaa kuorma-autoa. Mutta äiti oli painanut kätensä sydämelleen ja sulkenut hetkeksi silmänsä, ja siitä Grace ei ollut oikein iloinen. Olisiko se muka ollut niin kauheaa, jos Archien asia olisikin ollut…

Archie kumartui eteenpäin innoissaan.

-Minä olen jo kauan ajatellut, että meidän pitäisi päästä jotenkin maaseudulle, hän sanoi. -Siellä on pikkukyliä ja asutuskeskittymiä, jotka vain odottavat palvelua. Ja siellä on useampikin pieni koulu, joihin tarvitaan vihkoja ja kyniä ja kirjoja. He ovat tilanneet niitä Armstrongilta, isä, koska Armstrongilla on kuljetus. Mutta harvalla on puhelin, ja tilauksen tekeminen on hankalaa, eivätkä he pääse valitsemaan vaihtoehdoista ─ ja tokihan Malcolmissa on sen verran isäänsä, ettei hän halvinta tuotetta heille vie.

Isän kulmat rypistyivät Archien puhuessa, mutta hän ei sanonut mitään.

-Mutta jos joku toisi heidän ovelleen mahdollisuuden tilata sanomalehtiä ja ostaa tilikirjoja ja maamiehen kalentereita ja kirjepaperia ja mustetta ja mitä ihmiset ikinä tarvitsevatkaan, niin että he saavat katsella erihintaisia ja erilaatuisia vaihtoehtoja ja maksaa heti ja saavat tavaran heti käteensä… Archie veti syvään henkeä. -Minä ajattelen myymäläautotoimintaa, isä. Ei vain kuljetuspalvelua, vaan säännöllistä myyntireittiä.

Koivurannan olohuoneessa oli erittäin harvoin ollut niin hiljaista. Äidin neula oli pysähtynyt ilmaan ja hän katsoi isään. Ja isän harmaat silmät eivät tuikkineet, vaan hänen otsansa rypistyi, ja Grace havaitsi, että hänen oikean kätensä pikkusormi vapisi hallitsemattomasti.

-Myymäläautotoimintaa? hän toisti. -Kirjakaupan valikoimalla?

-Ei tietysti viikoittain, kiirehti Archie täydentämään. -Ostajia ei riitä. Mutta ehkä joka toinen viikko. Ja väliajoilla auto palvelisi myös valokuvauksia. Voisimme ostaa muutamia pienempiä taustakankaita, joita kuljettaa mukana, ja parit kevyet valot, ja toinen isoista kameroista mahtuisi kyytiin hyvin myös. Tuolla pienemmällä, jota on tähän asti kuljetettu moottoripyörän mukana, ei saa enää sen laatuisia kuvia, että kaikki nykypäivän asiakkaat olisivat tyytyväisiä. Hughes on rakentanut auton lavalle säänkestävän kopin, joka on mahdollista tarvittaessa irrottaa, niin että mikään ei turmeltuisi matkalla. Sillä tavalla voisin kuljettaa minne tahansa sellaisen varustuksen, jolla ottaa lähes studiotason kuvia. Eivät maalaiset tule tänne valokuvattaviksi, mutta jos valokuvaus viedään heidän luokseen…

-Vai niin, isä keskeytti vähän lyhyesti. -Ja mistä sinä ajattelit hankkia rahat autoon ja taustakankaisiin ja valoihin ja bensiiniin?

-Tietysti pitäisi ottaa lainaa, Archie sanoi.

-Oh, tietysti! Noin vain ottaa. Isän ääni oli suorastaan myrkyllinen.

-Laina saadaan pian maksuun tuotoilla, Archie jatkoi hätkähtämättä. -Minä tein päässäni vähän laskelmia, kun ajoin kotiin.

Grace huokasi itsekseen. Hänelle laskento oli aina ollut yhtä painajaista, eikä hän käsittänyt, miten Archie saattoi tuosta vain ”tehdä päässään vähän laskelmia” samalla kun ajoi liukkaalla sateisella tiellä vanhalla moottoripyörällä!

-Alakanttiinkin arvioituna auto maksaa itsensä takaisin muutamassa vuodessa. Taustakankaat eivät ole kalliita, jokin hinnasto tuli postissa viime viikolla. Valot maksavat, mutta ne ovat sen arvoisia. Lainaa tarvitsisi tuskin ottaa pidemmällä kuin kuuden tai kahdeksan vuoden maksuajalla.

-Kiitoksia, isä kuittasi. -Mukavaa, että kuusikymmenvuotiaana olisin taas velaton!

-Duncan, äiti sanoi lempeän moittivasti.

-Kuka tässä sinusta on puhunut? Archie nousi seisomaan kuin vahvistaakseen sanojaan. -Liike ottaa lainan. Muistaakseni olen osakas siinä.

-Osakas, niin, sanoi isä ja nousi hänkin. -Mutta et omistaja. Kun minusta aika jättää, perusta vaikka kiertävä sirkus, mutta sitä ennen liike toimii niin kuin minä haluan.

-Duncan, äiti sanoi ja laittoi parsimuksen sivuun. Ilmeisesti hän ei pystynyt keskittymään yhtä aikaa siihen ja käynnissä olevaan keskusteluun. -Älä nyt ole dramaattinen.

-Dramaattinen! isä pärskähti. -Poika on tuskin kahta viikkoa ollut nimellisesti mukana yrityksessä, ja yrittää jo kaataa kaiken, mitä minä olen rakentanut. Millä työvoimalla sinä kuvittelet toteuttavasi tämän loistavan ideasi?

-Samalla kuin nykyisinkin, Archie sanoi napakasti. -Yksi ihminen on myymälässä ja toinen kiertää lähiseutuja ─ moottoripyörällä vai autolla, sama tuo! Moottoripyörä alkaa joka tapauksessa olla jo niin iäkäs, ettei siitä ole enää kauan iloa.

-Sama tuo, tosiaan! Isä naurahti. -Minä olen hädin tuskin saanut liikkeen vietyä läpi sodan ja läpi laman, maksanut velat ja verot ja tehnyt kaikkeni, että saisin revityksi teille elannon ja voisin jättää edes jonkinlaisen perinnön. Ja sinä sen kun puhut uudesta lainasta ja investoinneista ja palveluista, joita kukaan ei tarvitse! Kysy Malcolm Armstrongilta, miten suuri osuus hänelle tulevista tilauksista liittyy paperitavaraan.

-Paperitavaraan, niin, Archie korotti hiukan ääntään. -Me myymme muutakin kuin paperitavaraa! Sellaista, mitä Armstrongilta ei saa, tai ainakin pitää tilata ja odottaa…

-Tilatkoot ja odottakoot sitten!

-Duncan, rauhoitu. Äiti nousi ja meni isän luo. -Te voitte keskustella tästä kahden kesken. Archie varmaan laittaa laskelmansa paperille ja näyttää sinulle.

Isä veti syvään henkeä, kuin olisi koettanut todella rauhoittua. Mutta hän sanoi:

-Minä en tarvitse mitään laskelmia tietääkseni, että tuollaiseen hullutukseen kirjakauppa ei lähde mukaan. Ei muuta kuin minun kuolleen ruumiini yli. Vaikka ehkä se onkin sinun tavoitteesi.

Archie punastui.

-Joskus minä totisesti toivon, ettei kaikkien tarvitsisi palvoa ja kunnioittaa sinua sotasankarina, vaan että sinulle saisi sanoa suoraan, millainen sinä oikein olet! hän tiuskaisi.

-Archibald! äiti huudahti. -Miten sinä puhut isällesi!

Archie sen paremmin kuin isäkään eivät tuntuneet enää edes huomaavan, että huoneessa oli ketään muita.

-Minä kelpaan tänne kyllä työvoimaksi, mutta kun minä yritän ehdottaa…

-Heti, kun sinä ehdotat yhdenkin järkevän asian…

-Ethän sinä edes kuuntele! Minä en yhtään ihmettele, ettei Prinssi kestä sinua!

Ja Archie käännähti kannoillaan ja meni eteiseen hakemaan kameralaukkua. Sitten hän painui väliovesta takahuoneeseen paukauttaen oven kiinni perässään niin, että Charlie-prinssin painokuva takanvierusseinällä heilahti vähän vinoon.

Olohuoneeseen laskeutui taas hiljaisuus, äskeistäkin painostavampi ja syvempi. Emma Wood, joka oli havahtunut koviin ääniin, nousi ylös ja livahti keittiöön. Grace ei uskaltanut laskea kynänterää paperille.

-Duncan, äiti melkein kuiskasi. -Sinä olisit todella voinut kuunnella häntä.

-Niinpä tietysti. Minun vikani, kuten aina.

-Älä nyt viitsi! Olisit keskustellut hänen kanssaan, antanut hänen selittää ja miettinyt asiaa ja sitten perustellut kunnolla, mikäli et suostu. Eikä se minusta niin huono ajatus ole. Eihän kukaan tällaisena aikana mieluusti ota uutta lainaa ─ mutta kuten Archie sanoi, eihän se sinun niskaasi jäisi.

-Liike on ollut minun niskassani melkein neljännesvuosisadan, ja nyt yhtäkkiä minulla ei olekaan sananvaltaa…

-Duncan, älä ole typerä! Miksi sinä teit paperit Archien kanssa, ellet halua antaa hänelle sananvaltaa? Äiti katsoi isään vetoavasti. -Minä en tahtoisi sanoa tätä, mutta muistat kai, miten oma isäsi…

-Minä olen alkanut ymmärtää isää hetki hetkeltä paremmin.

-Hyvä niin! Mutta älä unohda itseäsi ─ nuorta itseäsi! Sinähän lupasit viime kesänä Archielle, että jos hän vain tahtoisi uudistaa…

Isä hengitti raskaasti kuin olisi juossut. Sitten hän melkein sysäsi äidin luotaan, meni pianon luo ja paiskasi auki kannen niin, että se kolahti rumasti soittimen runkoon. Jo ennen kuin isä oli istumassa, hänen sormensa kulkivat koskettimilla. Mutta nyt hän ei soittanut heidän toivekappaleitaan tai äidin lempimusiikkia, kuten monina iltoina, vaan jotakin rajua ja ahdistunutta.

Grace tiesi, että isälle oli tullut ”huono hetki”. Lapsena hän ei ollut käsittänyt, mitä se oikein tarkoitti, paitsi että silloin heidän kaikkien piti olla hiljaa ja mieluiten pysyä pois jaloista. Mutta nyt hän tiesi, ja yhtäkkiä hän kiitti Jumalaa siitä, että isä paiskoi pianonkantta ja hakkasi sen koskettimia, eikä herra MacRobin tai Coran sisarenmiehen tavoin tehnyt sitä, mitä todella halusi ─ hakenut helpotusta juomalla.

Äiti viittasi Gracen mukaansa, ja tämä melkein hiipi lattian yli luonnoslehtiötään puristaen.

-Mene tohtorilaan, äiti kuiskasi, kun he olivat eteisessä. -Ja pysy siellä nukkumaanmenoaikaan asti. Nyt on parempi, ettet ole täällä. Minä lähetän sinne Moiran ja pojatkin, jos he tulevat aikaisin kotiin.

-Mitä varten isä ei halua, että Archie pärjää? Grace sopersi hapuillessaan öljykangastakkiaan naulakosta, sillä sade oli yltynyt.

Äiti huokasi.

-Tietysti hän haluaa, rakkaani. Isä ei tahdo teille kenellekään muuta kuin hyvää. Mutta hän on tehnyt raskasta työtä myymälän eteen niin kauan, että on siitä vähän mustasukkainen.

Grace ajatteli, miten iloisena Archie oli tullut kotiin ja miten ylpeänä kertonut menestyksekkäästä päivästään.

-Ei Archiekaan tahdo myymälälle muuta kuin hyvää!

-Minä tiedän sen, rakkaani, äiti sanoi ja suuteli Gracea. -Menen puhumaan Archien kanssa. Hän on varmaan kehittämössä. Annetaan isän olla nyt rauhassa.

Seuraavina päivinä tunnelma Koivurannassa oli kireä. Archie katosi aamuisin ”kentälle”, ja Grace ajatteli, että se oli vain hyvä.

-Minä en ole koskaan ennen nähnyt isän murjottavan Archielle, Moira sanoi miettiväisesti eräänä iltana tyttöjen huoneessa. -Minä ymmärtäisin, jos se olisi Prinssi!

Koettaessaan keskittyä maalaamaan taulua valokuvasta, jota varten oli kiipeillyt Monacossa vuoripolulla kohtalokkain seurauksin, Grace ajatteli, että Moira oli oikeassa. Kaikki olivat tottuneet siihen, että isä ja Stuart sähähtivät tämän tuosta toisilleen kuin kaksi kissaa ─ tottuneet niin, että oli tuntunut oudolta, kun Stuart oli Amerikasta palattuaan ollutkin jotenkin toisenlainen. Ja yhtä outoa oli se, että Archie oli nyt se, joka oli saanut isän suuttumaan.

-Niin mutta kai sinun isäsi tietää paremmin, huomautti seuraavana iltapäivänä Gordon, jolle Grace oli heikkona hetkenään uskoutunut.

He istuivat Loch Linnhen rannassa lähellä koulua kasvavalla koivunrungolla, joka kaartui melkein vaakatasossa järven ylle. Itse asiassa Gordon olisi tahtonut lähteä ryöväriluolalle, mutta Grace oli kieltäytynyt. Hän ei ollut käynyt luolalla kertaakaan Euroopasta palattuaan, eikä ollut varma, kävisikö siellä koskaan enää. Ja muutenkin hän vältteli liian pitkiä kahdenkeskisiä retkiä Gordonin tai kenenkään muunkaan kanssa. Muutamat pojat olivat pyytäneet häntä ulos ja pyrkineet saattamaan häntä kirkosta, mutta toistaiseksi hän oli saanut kaikki kohteliaasti torjuttua.

-Tarkoitan, että isälläsi on pitkä kokemus kaupanpidosta, Gordon jatkoi. -En minä tohtisi ruveta väittämään vastaan omalle isälleni jostakin lääketieteellisestä seikasta!

-Sehän on aivan eri asia, sanoi Grace kärsimättömästi. -Kukaan ei kuole tai vammaudu, jos Archie saisi kokeilla!

-Ei sitä tiedä, sanoi Gordon ja heitti pari voileipää järveen kivillä, joita oli koonnut kävelytieltä.-Tarkoitan, että jos ottaa liikaa taloudellisia riskejä ja käykin hullusti, seuraukset voivat olla aikamoiset.

Grace ajatteli herra MacRobia ja huokasi itsekseen.

-Minkälainen pohja tässä kohtaa on? hän kysyi johtaakseen keskustelun muualle. Kotona oli jo kyllin ikävä tunnelma ilman, että samaa asiaa tarvitsi pyöritellä vielä Gordoninkin kanssa.

-En minä tiedä. Miten niin? Eikö kaupungin uimaranta kelpaa sinulle Rivieran jälkeen?

Gordonin ääni oli kiusoitteleva, mutta hänen mustat silmänsä katsoivat Graceen terävästi. Ei ollut ensimmäinen kerta, jolloin Gordon viittasi siihen, miten joku asia ei ”kelvannut” Gracelle matkalla koetun vuoksi. Poika oli pari kertaa koettanut ottaa Gracea kädestä heidän istuessaan näin puhelemassa, ja Grace pelkäsi sitä hetkeä, jolloin Gordon alkaisi kysellä muistakin matkakokemuksista kuin uimarannoista.

-Äh, sanoi Grace, -en minä ajattele uimaanmenoa, vaan muovailutehtävää.

-Mitä ihmeen muovailutehtävää?

-Minä pelkään sitä kuollakseni. Tiedän, että osaan piirtää, ja selviän koko hyvin vesiväreillä ja jotenkuten öljyllä, mutta kun pitää alkaa muovata… Grace värisi.

-Ai, sinä puhut taas pääsykokeesta. Gordon irvisti. -Joskus minä totisesti toivon, että sinä olisit enemmän kuin… kuin Maisie!

-Mitä sinä sillä tarkoitat? Grace puuskahti. Hän oli viime ajat vältellyt Maisieta minkä voi, sillä kun Archieta ei enää näkynyt kaupan puolella, Maisie oli pari kertaa koettanut saada Gracea ilmoittamaan, milloin tämä olisi kotona. Grace parka oli selvinnyt tilanteesta vain venyttämällä hiukan totuutta ja väittämällä, että Archie yöpyisi pidemmillä kuvausmatkoilla isovanhempien luona Glen Longissa.

-Hänellä ei ole mitään typeriä kunnianhimoisia tavoitteita, mutisi Gordon ja heitti taas pari voileipää. -Hän olisi tyytyväinen, kun joku hänet huolisi!

Grace heilautti punaisia kiharoitaan.

-No huoli hänet sitten! hän tiuskaisi, liukui alas koivunrungolta ja kyykistyi vesirajaan.

-Älä viitsi, sanoi Gordon, -kyllä sinä tiedät, mitä…

-Tässä on savea, Grace keskeytti, aivan kuin ei olisi kuullut poikaa. Hän oli työntänyt kätensä veteen ja tunsi sormiensa uppoavan pohjasaveen. -Hyvä. Minä haen kotoa märän kankaan ja kokoan sitä vähän. On pakko koettaa saada aikaan jotakin, vaikkei minulla ole dreijaa. Ohjeissa sanottiin, että jos saa hyvät pisteet yhdessä osiossa, sillä voi korvata toisen huonommin menneen ja päästä silti sisään, joten minun täytyy piirtää ja maalata todella hyvin.

Huuhdellessaan savista kättään järvessä Grace kuuli Gordonin huokaavan ehkä hiukan korostetusti, mutta ei edelleenkään ollut kuulevinaan. Hän oli korviaan myöten täynnä kaikkea vähänkin romantiikkaan vivahtavaa ja tahtoi vihdoin keskittyä rauhassa taideharjoitteluun.

-Saanko minä auttaa? Gordon kuitenkin kysyi ystävällisesti. -Ehkä sinä et tahdo edes taiteellisen kunnianhimosi tyydyttämiseksi rämpiä polvia myöten savisessa järvenpohjassa.

-No, jos sinä haluat, vastasi Grace suopeasti. -Mennään hakemaan kangasta.

He palasivat Koivurantaan ja astuivat sisään portista, joka narahti kotoisasti. Aurinko paistoi lämpimästi, ja Grace ajatteli, että olisi tietysti viisasta tänään maalata ja jättää muovailu sellaiseen päivään, jolloin savi ei kuivuisi liian nopeasti ─ mutta hän pelkäsi ja inhosi edessä olevaa tehtävää ja päätti, ettei siirtäisi sitä enää. Hän tahtoi taideakatemiaan, ja hän menisi taideakatemiaan, osasi muovailla tai ei!

-Kuka tulee autolla? sanoi Gordon yhtäkkiä. -Isä sanoi, että hänellä on tänään suuri leikkaus, eikä hän tule kotiin ennen iltaa.

He kuulivat lähestyvää auton ääntä ─ auton, jonka moottori ei ollut aivan kunnossa. Eikä rantakatua pitkin tuleva ajoneuvo ollutkaan Fergus-sedän henkilöauto, vaan umpilavainen kuorma-auto.

-Ei kai… sanoi Gordon.

Enempää hän ei ehtinytkään sanoa, sillä Grace juoksi jo polkua talon ohi kadunpuoleiselle portille ja siitä ulos. Kuorma-auto pysähtyi kadunvarteen, Archie sammutti moottorin ja hyppäsi ulos kopista.

-Mitä sinä olet mennyt tekemään! puuskahti Grace.

-Eikös Donald ole tänä iltana kotona? Archie kysyi, kuin mitään omituista ei olisi tapahtunut. Hän kiersi auton taakse ja avasi lavan takaluukun. -Tulepa viemään tämä katokseen, Gordon.

Archie oli lähtenyt aamulla matkaan moottoripyörällä, mutta irrottanut sivuvaunun. Tätä äiti ja Grace olivat asian havaitessaan hiukan ihmetelleet, sillä oli vaikea kuljettaa kuvausvälineitä mukana ilman vaunua. Mutta nyt Grace tajusi, ettei Archie ollut lainkaan ollut kuvaamassa, vaan aivan muilla asioilla.

Veli nosti lavalta alas moottoripyörän kevyesti kuin se olisi ollut Donaldin polkupyörä, ja Gordon talutti epätavallisen tottelevaisesti ajopelin kanakopin viereiseen katokseen, jossa sen paikka oli. Hänen ilmeestään Grace näki, että poika toivoi tarvittaessa voivansa livahtaa takaportista tiehensä, mikäli tilanne kääntyisi kriittiseksi.

-Mitä sinä Donaldilla? Grace sopersi ja tuijotti autoa. Se oli ehkä vanhaa mallia, mutta kiiltäväpeltinen ja siisti ikäisekseen.

-Moottori nykii, kuten Hughes sanoi, Donin pitäisi vilkaista sitä. Archie työnsi kätensä rennosti taskuihin ja katsoi autoa ylpeänä. -Hyvännäköinen, vai mitä?

-Voi Arch! Grace puuskahti.

Samassa myymälän ovi avautui ja isä tuli ulos. Eikä Grace ollut koskaan nähnyt hänen kasvoillaan sellaista ilmettä.

-Vai niin, isä sanoi, eikä Grace ollut koskaan kuullut hänen ääntäänkään sellaisena. -Sinä katsoit sitten parhaaksi olla välittämättä minun mielipiteistäni.

-En toki, sanoi Archie melkein hilpeästi. -Sinä olet klaanin pää, ja mielipiteesi on kallein aarteeni.

Isä mulkaisi häntä.

-Mitä sinä maksoit tästä romusta?

-Sillä tiedolla sinä et tee mitään. Archie katsoi isään nyt tiukasti. -Se ei ole liikkeen auto. Minä otin henkilökohtaisen lainan pankista ja ostin sen omiin nimiini.

lauantai 25. maaliskuuta 2017

40. Archie

Seuraavina päivinä Archie tuntui heittäytyvän työntekoon kahta suuremmalla innolla, aivan kuin olisi jollakin tavalla rangaissut itseään siitä, että oli erehtynyt lähtemään lauantaina ulos.

Grace tunsi epämääräistä huonoa omaatuntoa illan kiusallisesta käänteestä, sillä hänhän oli puhunut Archien mukaan, vaikka kuinkakin äidin pyynnöstä. Mutta hän ei tohtinut ottaa asiaa puheeksi veljensä kanssa, sillä kuin sanattomasta sopimuksesta Koivurannan sisarukset sen enempää kuin Gordon MacDonald tai Dugald Farlane eivät hiiskahtaneet lauantain tapahtumista edes keskenään sen jälkeen, kun olivat kotiutuneet tansseista.

Siltikin ─ mikä ei tietysti ollut yllättävää ─ Moira ”sattui kuulemaan” kaupungilla lauantaista erinäisiä kuvauksia. Valitettavasti sellaisia, jotka olivat muuttuneet ja värittyneet kulkiessaan kertojalta toiselle.

-Oletko sinä taas tapellut jostakin tytöstä, Arch! Moira tiedusteli moittivasti illallispöydässä.

-Mitä? sanoi äiti ja pudotti leipäpalansa.

-Minä satuin kuulemaan, sanoi Moira, ja kaikki pöydän ympärillä istuvat huokasivat ja pyörittelivät silmiään. -Kun rouva Saunders sanoi apteekilla rouva Buchananille, että on kauheata, miten kirjakauppa menee sellaiselle, joka ei yhtään hillitse itseään!

-Moira, älä puhu omiasi, puuskahti Donald.

-Niin mutta kun, huusi Moira, -hän sanoi, että Archie oli tapellut lauantain tansseissa Maisie Armstrongista!

Faith unohti täysin olevansa kahdeksantoistavuotias ja kihloissa ja käyttäytyvänsä aina hillitysti. Hän pyrskäytti maidon suustaan lautaselle ja alkoi yskiä niin, että Cora hypähti takomaan häntä selkään.

Isä laski ruokailuvälineensä alas.

-Ottaen huomioon sekä rouva Saundersin että meidän oman tietotoimistomme luotettavuuden minä kuulisin nyt mieluusti vähän yksityiskohtia, hän sanoi rauhallisesti. -Etenkin, kun neiti Armstrong taisi tänään taas sulostuttaa myymälää läsnäolollaan ─ sanoisimmeko, että enemmän kuin tarpeeksi. En ole koskaan kuvitellut joutuvani pohtimaan, miten asiakkaan saisi ulos kaupasta.

-Duncan, äiti huudahti moittien ja vilkaisi Walteriin, jonka silmät kiiluivat innosta. Pojan mielikuvituksen tuntien hän saattaisi laittaa sammakon kassakoneeseen ajaakseen Maisien myymälästä.

Archie yritti epätoivoisesti näyttää siltä, kuin keskustelu ei olisi ollenkaan koskenut häntä. Mutta Moira, jonka sarkasmintaju ei ollut vielä oikein kehittynyt, alkoi loistaa, kun häntä suorastaan pyydettiin kertomaan enemmän.

-Rouva Saunders sanoi, että oli Gracelle aivan oikein, kun Gordon haluaakin nyt Maisien, kun Grace on huidellut pitkin maailmaa luullen olevansa jotakin! hän julisti. -Ja että on aivan oikein, kun tohtorin poika antoi kirjakaupan pojalle päihin, niin emme ole niin ollaksemme!

-Todellako, isä sanoi levollisesti. Hän oli nostanut kyynärpäänsä pöydälle ja nojasi leukaa yhteen liitettyihin käsiinsä kuin olisi unohtanut, että he olivat syömässä, ja täysin keskittynyt mielenkiintoiseen kertomukseen. -Käyttikö kunnianarvoisa rouva Saunders varmasti niin raakoja sanoja kuin ”antaa päihin”?

-Duncan! puuskahti äiti edelleen nuhtelevasti, vaikka Grace näki, että hänen suupielensä värisivät.

-Hm, sanoi Moira pohtivasti, -minä en aivan tarkasti muista, miten hän sen sanoi.

-Se on hyvin valitettavaa, isä nuhteli. -Olehan seuraavalla kerralla tarkkaavaisempi, tyttöseni.

-Duncan! Ja nyt äiti purskahti nauruun. -Voi hyvä tavaton. Moira, isä pilailee, etkö sinä huomaa.

-Tämä on vakava asia! huudahti Moira ja katsoi syyttävästi isään. -Etkö sinä nyt lähetä Archieta ulkomaille, niin kuin hänet ja Stuart lähetettiin, kun he tappelivat Fannysta?

-Ei, sanoi isä, -minä en ole ajatellut lähettää häntä yhtään mihinkään, eikä hän toivottavasti itsekään suunnittele sellaista, sillä hän on luvannut hoitaa huomenna Williamsonin vauvan yksivuotiskuvauksen.

-No, mutta Gracen on nyt sitten parasta ottaa Axel, jatkoi Moira miettiväisesti, -jos kerran Gordon ottaa Maisien. Nimittäin jos Axel vielä tulee kotiin, kun…

-Moira, äiti napautti. -Sinä olet mielestäni nyt puhunut typeryyksiä tarpeeksi ja voisit syödä välillä. Duncan, älä rohkaise häntä, ei hän vielä ymmärrä, ettet ole tosissasi.

-Ei savua ilman tulta, Sappho, isä sanoi. -Jotakin ilmeisesti tapahtui lauantaina. Haluatko sinä kertoa, Archibald?

-En, ärähti Archie. -Mutta kun kysymys minun haluamisistani lienee tässäkin asiassa retorinen, sanottakoon, että Gordon pelasti minut, kun Maisie alkoi suunnitella hääpukuaan.

-Oi! huusi Moira. -Millainen siitä tulee?

-Moira Elspeth Fleming, äiti sanoi äänellä, jota isä tapasi kutsua hänen ”opettajattarenäänekseen”, -ellei ruoka maistu, voit mennä kanakopille keräämään munat.

-Minä keräsin ne jo aamulla, Moira protestoi, -ja Cora on tehnyt jälkiruokaa!

-Kerää uudelleen, äiti määräsi.

Hän oli harvoin niin ankara, ja Moira vaikeni ja nousi paikaltaan luoden haikean katseen leipävanukaskulhoon ja vaniljakastikekannuun, jotka odottivat työpöydällä.

-No, sanoi isä ja alkoi itse taas syödä, -meidän on ilmeisesti ymmärrettävä tämä niin, että neiti Armstrongin mielenkiinto ei ole tervetullutta.

Archie tuhahti, mutta Faith, joka oli saanut itsensä kootuksi, huudahti:

-Archie on typerä! Kaikki kaupungin tytöt juoksevat hänen perässään, hän saisi vain valita!

Äiti katsoi isään, ja Grace oli kuulevinaan hänen mutisevan jotakin puista putoavista omenoista. Mutta isä söi rauhassa loppuun, joi lasinsa tyhjäksi, kiitti Coraa ruoasta, kuten hän aina muisti tehdä, ja sanoi:

-On luvattu kaunista säätä, ja sinä olet ollut aika paljon sisätiloissa viime aikoina, Archibald. Haluaisitko ottaa joksikin aikaa hoitaaksesi ulkokuvaukset? Minun vanha sotavammani ei oikein enää pidä moottoripyörällä ajamisesta, pysyttelen mielelläni tiskin takana.

Ja isä hieroi oikeaa käsivarttaan, niin kuin nykyään yhä useammin.

-Kyllä se käy, sanoi Archie, joka vaikutti yhtäkkiä hyvin helpottuneelta.

-Maisie kyllä pettyy, virnisti Evan ja tönäisi veljeään härnäten kyynärpäällään.

-Mitä, sanoi isä muka hämmästyneenä, -arveletko sinä, ettei hän viihdy minun seurassani?

-Minä otin aikaa, huusi Walter, joka oli saanut syntymäpäivälahjaksi rannekellon ja mielellään otti nykyisin kaikesta aikaa, -ja hän viipyi tänään kaupassa tunnin ja kaksikymmentäkahdeksan minuuttia!

-Laita se muistiin, kehotti isä, -niin voit huomenna mitata, viipyykö hän siellä minuutin ja kaksikymmentäkahdeksan sekuntia.

-Mitä ihmettä hän teki kaupassa tunnin ja kaksikymmentäkahdeksan minuuttia? Grace ei voinut olla kysymättä, vaikka oli päättänyt olla kiusaamatta Archie parkaa yhtään enempää.

-On tietysti ilahduttavaa, kun joku tahtoo niin tavattoman huolellisesti käydä läpi koko valikoiman, Archie irvisti.

-Nyt minä toivon, ettei Maisie-parasta enää puhuta, ei ainakaan tuohon sävyyn, sanoi äiti tiukasti ja nousi laittamaan vanukasta ja kastiketta lautaselle, jonka nosti ruokakomeroon Moiraa varten.

Seuraavasta päivästä lähtien isä todella palveli asiakkaita myymälässä ja valokuvaamossa, ja Archie katosi moottoripyörällä jo aamuvarhain kameralaukun kanssa. Grace, joka oli pakottanut itsensä tyttöjen huoneeseen käymään läpi kuviaan ja aloittelemaan vesivärityön tekemistä muutamista luonnoksista, näki lounaan jälkeen ikkunasta Maisien tulevan katua pitkin. Toisin kuin Walter ─ joka sinä iltana julisti Maisien viipyneen kaupassa minuutin ja kolmekymmentäseitsemän sekuntia ─ hän ei ottanut aikaa kellosta, mutta ei mennyt kauankaan, kun hän näki Maisien poistuvan katua pitkin.

Oikeastaan Gracen tuli Maisieta vähän sääli, sillä hän huomasi yhtäkkiä ajattelevansa Axelia. Mutta hän ei koskaan nöyryyttäisi itseään roikkumalla apteekilla sitten, kun Axel tulisi kotiin!

Siinä isä oli ollut oikeassa, että Archie oli ollut paljon sisätiloissa aina edellissyksystä alkaen. Ensin murtunut jalka oli rajoittanut hänen liikkumistaan, ja sitten hän vain oli pysytellyt ”niin kaukana kaikista ihmisistä kuin suinkin, paitsi asiakkaista”, kuten Faith asian muotoili.

Kun veli nyt pääsi raittiiseen ilmaan, tapasi ihmisiä ja sai olla vapaampi kuin myymälässä, hän tuntui virkistyvän monin tavoin. Hiljaa mielessään Grace toivoi, ettei tämä uusi, ruskettunut, pörröpäinen Archie enää pitäisi elämäänsä viheliäisenä.

Eräänä iltana Grace oli käpertynyt toiseen olohuoneen lepotuoleista tekemään lyijykynätutkielmaa Emma Woodista, joka lojui pitkin pituuttaan takanedusmatolla, sillä ilta oli sateinen ja takassa tuli.

Isä makasi sohvalla, kuten hänen tapansa usein oli työpäivän jälkeen, ja luki ääneen lehdestä mielenkiintoisimpia uutisia, ja äiti istui toisessa lepotuolissa parsimassa Donaldin sukkaa. Donald itse oli iltavuorossa sahalla ja Faith lähtenyt Lily MacBriden luo Dugaldin kanssa. Walter ja Evan olivat elokuvissa ja Moira Ramsaylla.

Oli niin hiljaista ja levollista, että se suorastaan hiveli Gracen korvia. Ja työ edistyi ─ hän oli oikein tyytyväinen siihen, miten oli saanut kuvattua Emman turkin kiillon. Taideakatemiasta tilatuissa pääsykoeohjeissa oli lueteltu ne tehtävät, joita pääsykokeessa tulisi suorittaa, ja lyijykynätutkielma oli niistä yksi.

Ulko-ovi kolahti ja Archie tuli sisään. Hän oli käynyt viemässä Coran kotiin moottoripyörällä, koska oli palannut sen päivän kierrokseltaan niin myöhään, että illallinen oli jo syöty ja Cora juuri lähdössä, ja sää oli todella ikävä. Öljykangastakki paukahti eteisessä, kun Archie riisui sen ja löi auki ennen kuin ripusti vaatepuulle kuivumaan.

-Lämpölevyllä on sinulle ruokaa, Archie, äiti sanoi. -Tarvitsetko minua?

-Minä olen jo iso poika ja osaan syödä itse, äiti, Archie vastasi hilpeällä äänensävyllä, joka sai äidin naurahtamaan ja lämmitti Gracenkin sydäntä. Oli niin mukavaa kuulla Archien olevan hyvällä tuulella.

Isä luki juuri ääneen arvostelua Rosie-tädin uusimmasta levystä, kun Archie syötyään tuli olohuoneeseen.

-No, sanoi isä ja laski lehden alas, -sinä teit tänään pitkän retken.

-En niinkään, sanoi Archie. -Pysyttelin enimmäkseen Glenfinnanissa. Onneksi sade alkoi vasta niin myöhään. Otin kaksikymmentä henkilökuvaa ennen sitä, ja sain myös lehden tilaamat kuvat.

Isä vihelsi.

-Pojasta polvi ja niin edelleen, hän sanoi. -Kaksikymmentä? Moniko lupasi lunastaa?

Archie virnisti, kuin olisi suorastaan odottanut tätä kysymystä.

-Seitsemäntoista, hän sanoi ylpeänä. -Ja yksi vanhempi pariskunta tilasi heti useamman kopion, jotta voivat antaa niitä joululahjaksi lapsilleen. He olivat Leedsistä ja aina haaveilleet pääsevänsä Ylämaalle. Nyt he olivat innoissaan kaikesta kuin pikkulapset, ja minä tietysti löin pökköä pesään kertomalla heille kaikkein romanttisimmat ja verisimmät tarinat niin paksulla murteella, että tuskin itse ymmärsin, mitä sanoin.

-Archie, äiti sanoi nauraen, -ethän sinä vain huijaa asiakkaita!

-Minä annan heille sitä, mitä he tahtovat ─ elämyksiä ja muistoja ja eksotiikkaa. Archie hymyili tuikkivin silmin.

Grace nojasi päätään lepotuolin selkänojaan ja katsoi veljeään. Omituista! Faith kutsui Archieta ”möröksi”, ja tämä saattoikin olla tavattoman tympeä niin halutessaan. Ja sitten sama Archie kulki pitkin Ylämaata hurmaten matkailijoita ja tarjoten näille ”elämyksiä ja muistoja ja eksotiikkaa”, niin että ihmiset tilasivat kuvia enemmän kuin isältä koskaan.

Ja yhtäkkiä isän ilmeen nähdessään Grace ei ollut aivan varma siitä, oliko tämä jälkimmäisestä asiasta sittenkään iloinen.

Ehkä äiti oli huomannut saman, sillä hän kysyi nopeasti:

-Pääsikö Cora turvallisesti kotiin? Viimeinen tieosuus menee sateella pahaksi.

-Pääsi kyllä, vein hänet pihaan asti ─ mutta huomenna hän kyllä joutuu tulemaan peltoja pitkin, Archie sanoi ja istuutui äidin lepotuolin käsinojalle.

-On todella vahinko, ettei linja-auto kulje sitä kautta, Grace huomautti. -Silloin Coran ei tarvitsisi aina kävellä.

-Hän yrittää joka kerta saada minut jättämään itsensä risteykseen juuri viimeisen tienpätkän kehnouteen vedoten, Archie hymähti. -Vaikka tosiasiassa lapsiparka ei niinkään sääli moottoripyörää kuin toivo, ettei kukaan näkisi hänen kotipaikkaansa. En käsitä, miksi MacRob pitää tilan sellaisena.

-He ovat taloudellisesti hyvin tiukalla, äiti huomautti hiukan nuhdellen. -Ian MacRob oli joskus juovuspäissään mennyt laittamaan nimensä Jackie Owenin velkakirjaan. Kun Owen teki konkurssin, kaikki kaatui takaajille.

-Kai minä nyt sen tiedän, Archie tokaisi. -Paitsi etten käsitä, miksei MacRob riitauttanut asiaa, jos ei ollut kerran täysivaltainen ruvetessaan takaajaksi.

-Me kaikki emme ole kauppakoulun käyneitä emmekä ymmärrä niin sujuvasti tällaisia asioita, isä sanoi hiukan pisteliäästi. -Eikä MacRob ole niitä miehiä, joilla olisi laumoittain ystäviä neuvomassa.

-Ja tietysti minä ymmärrän, että he ovat varattomia, Archie jatkoi välittämättä isän happamasta puheesta. -Eikä siinä mitään, niinhän kaikki nykyään ovat. Emme mekään rahassa kieri. Mutta vaikka kauppa menisi kahdesti konkurssiin, ei täällä näyttäisi samalta kuin MacRobilla. Kaikki on siellä levällään, aivan kuin ihmiset saisivat halvauskohtauksia ja työkalut ja tavarat putoilisivat heidän käsistään mihin sattuu. Ulkorakennusten ovet retkottavat auki, navetan rikkinäistä ikkunaa ei ole paikattu edes pahvilla, aura on kesät talvet ulkona sateessa keräämässä ruostetta, vaikkei MacRobilla taatusti ole varaa ostaa uutta, ja näköjään Coran äiti tyhjentää laskiämpärin aina samaan kohtaan aivan etuoven viereen. Ei sen, että on köyhä, tarvitse merkitä, että elää sikolätissä!

Archie oli aivan hengästynyt puhuessaan, niin kuin olisi ollut suunnattoman turhautunut näkemästään. Äiti taputti häntä kädelle.

-Voi Arch, hän sanoi hiljaa, -sinä olet vielä niin nuori. Sinäkin opit, että kun ihmiseltä viedään kaikki ─ kun häneltä viedään toivo ─ mitä hän välittää enää ovista ja laskiämpäreistä! Ja se MacRobeilta on viety, toivo. Tila on pieni ja kivinen, se ei tuota heille kylliksi eikä kukaan sitä heiltä osta. Ja Ian ei saa edes tilapäistöitä muualla, sillä kaikki tietävät, että hän on tuurijuoppo. Kun tähän päälle tuli takaus maksettavaksi ─ Archie, älä tuomitse niin kovasti.

-En minä tuomitse, Archie sanoi hiukan katuvalla äänellä. -En tarkoittanut sitä niin. Olen vain ─ äh, on sikamaista, että tällä vuosisadalla tässä maassa ihmisten pitää elää tuollaisissa oloissa! Eivätkö vävyt voisi auttaa? Coran sisaret ovat ymmärtääkseni jo naimisissa.

-Ovat kyllä, äiti sanoi. -Mutta pelkään, että heidän puolisoistaan ei paljon apua ole. Emily lähti miehineen Amerikkaan heti häiden jälkeen, eikä heistä kai ole pahemmin kuulunut sen jälkeen. Lilyn mies sai polion joku vuosi takaperin ja on täysin työkyvytön, he tulevat hädin tuskin toimeen sillä, mitä Lily saa raavituksi kokoon. Ailsan miehellä on käsittääkseni koko ajan kehitteillä joku loistava liikesuunnitelma, joka päättyy säännönmukaisesti katastrofiin, ja Ednan puoliso ─ no, hänet löytää varmimmin pubista.

Grace värisi. Hän ei ollut tiennyt tätä kaikkea, sillä Cora puhui harvoin perheestään. Se, että tämä oli kertonut isänsä syksyisestä käynnistä kirjakaupassa, oli ollut jo melkoinen uskoutumisen hetki.

-Vai niin, sanoi Archie hitaasti. -No, sitten ei kai auta kuin toivoa, että nuoresta Arthurista kasvaa parempi mies kuin isästään ─ tai että Cora pääsee hyviin naimisiin. Hän ansaitsisi totisesti tulla pelastetuksi kotoaan, ennen kuin on liian myöhäistä.

-Cora parka, äiti sanoi hiljaa. -Hän on suloinen tyttö, mutta pelkään, ettei MacRobien tilanne suorastaan houkuttele mitään ihannekosijaa.

Archie istui hetken hiljaa, sitten hän rykäisi.

-Minulla olisi asiaa sinulle, isä.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

39. Ihania kesäiltoja

 
Kesäkuun 30. päivänä
”Koulut loppuivat tänään. Olin äidin ja Faithin kanssa kuulemassa tutkintoa, ja kieltämättä ajattelin samoin kuin Faith, joka sen sanoi ääneen: jos meidän nuoremmat sisaruksemme osaavat olla noin viisaita koulussa, mitä varten se ei pilkistä koskaan esiin kotona!

On outoa ajatella, että lapsetkin kasvavat. Evan menee ensi syksynä viimeiselle luokalle, ja tänä kesänä hänkin on jo työssä; hän on päässyt yhdessä Oliver MacLeanin kanssa mukaan vuoristo-oppaiden ryhmään, jonka herra Begbie on perustanut. Se tarkoittaa, että muualta tulleet matkailijat voivat palkata itselleen oppaan lähtiessään vaeltamaan nummille ja vuorille, mikäli ovat yhtään epävarmoja omasta pärjäämisestään niissä oloissa (”tulee halvemmaksi kuin heidän poimimisensa alas milloin miltäkin kielekkeeltä”, palomestari Coburn kuulemma sanoi kaupunginvaltuustossa, kun herra Begbie oli esitellyt ajatuksensa).

En tahdo millään käsittää, että Evan on lomalla poissa kotoa, ja että hän on tehtävässä, jossa joutuu tekemisiin ventovieraiden ihmisten kanssa! Mutta itse hän odottaa kovasti pääsevänsä vaeltamaan ulkona luonnossa, ja siinä hän tietysti onkin hyvä, kun on pienestä pitäen ollut partiossa.

-Eikä minun tarvitse asiakkaiden kanssa puhua muuta kuin välttämätön, Evan selitti taannoin ruokapöydässä. -Minä vain katson, etteivät he tipahda alas mistään tai syö myrkyllisiä marjoja tai joudu kahden hirviuroksen väliin tai eksy suonsilmäkkeisiin, tai mitä Etelän ihmiset nyt saattavat saada päähänsä.

-Hm, sanoi isä siihen. -Minä en ole kokenut kutsumusta mihinkään noista huvituksista, joita näköjään pidät niin tavallisina meille Etelän ihmisille!

-Äh, sanoi Evan, -ei sinua lasketa, isä, sinä olet melkein yhtä hyvä kuin oikea ylämaalainen.

Moira ja Walter tietysti viettävät kesälomaa, vaikka Iona Barclay onkin houkutellut Moiraa kanssaan juoksutytöksi apteekille. Salaa mielessäni toivon, ettei Moira menisi, sillä hän ’sattuu kuulemaan’ asioita kaupungilla liiaksi ilmankin. (Minun pitäisi mennä tervehtimään Anne-tätiä, hän oli kirkossa tavatessamme jo vähän pahoillaan, kun en ole vielä käynyt apteekin yläkerrassa. Mutta en vain pysty. En varsinkaan nyt, kun en tiedä, milloin Axel tulee kotiin St. Andrewsista.)

Tutkintopäivän kunniaksi me kävimme teellä naapurissa, jota en osaa sanoa tohtorilaksi, mutta ei se ole enää Wallaceidenkaan talo, enkä osaa sanoa sitä Smithin taloksi! Pöytä oli katettu puutarhaan, sillä sää oli kaunis. Tämä oli enintä, mihin Gordon oli suostunut koulunsa päättymisen kunniaksi ─ hän oli kuulemma uhannut äidilleen, että jos tämä harkitseekin minkäänlaista juhlaa, Gordie ottaa pestin ensimmäiseen laivaan Linnhellä, johon pääsee, ja lähettää postikortin Karibialta. Ymmärrettävästi Alice-täti siis tyytyi tarjoamaan meille teetä.

Oli mukavaa istua siinä pienessä puutarhassa puiden alla ja juoda teetä, vaikka kupit olivatkin vieraat ja aivan uudet, eivät ne tutut, joita vanhassa tohtorilassa aina käytettiin. Kaikkihan meni tulipalossa, ja siitä kauniista teekalustosta Fergus-setä oli myöhemmin raunioita raivattaessa löytänyt vain melkein ehjänä säilyneen kermakon, joka on nyt Alice-tädillä samassa hyllyssä kuin vanhat taloussakset ─ ne kauheat rohjot, joilla minä leikkasin toissa keväänä tukkani poikki. Mitään muuta ei tuhosta pelastunut.

Mutta leivokset ja tortut olivat yhtä hyviä kuin ennenkin, vaikka rouva MacKenna leipoo niitä nyt Smithin talon pikkuruisessa keittiössä, joka olisi mahtunut entisen tohtorilan ruokakomeroon. Mitenköhän vanha hän on, ja jaksaako hän vielä muuttaa perheen mukana uuteen taloon?

Donald tulee huomenna kotiin, hänen työnsä sahalla alkaa maanantaina. Kaikilla muilla on jotakin oikeaa ja tärkeää tehtävää toimitettavana paitsi minulla.

Toki minullakin olisi tekemistä ─ ehkä teen tässä päätöksen, että maanantaiaamuna muiden tavoin tartun työhön. Taideakatemian pääsykoe on heinäkuun lopussa, ja olen laiminlyönyt kaiken harjoittelun aivan törkeällä tavalla. Ja Euroopan-matkan piti kuitenkin valmistaa minua pääsykokeisiin, eikä heikentää mahdollisuuksiani!”

Heinäkuun 1. päivänä
”Archie oli taannoin kovin varma siitä, että äiti ei aavista mitään hänen ajatuksistaan ja tunteistaan. Minä en tiedä, onko äiti sittenkään aivan niin huijattavissa. Sillä tänään hän tuli kysymään minulta, aioinko lähteä tansseihin seurakuntasalille. Siellä jatkuvat edelleen lauantaitanssit, joilla kootaan nykyään rahaa diakonissan hyväksi. Sisar Carr on ollut toimessa tammikuusta asti, ja hän on koko ajan täystyöllistetty, joten raha tulee tarpeeseen hänen palkkansa maksamiseksi.

Sanoin vähän vastahakoisesti meneväni Gordonin kanssa. Mieleni ei tee yhtään, mutta en viitsinyt kieltää, kun Gordon kysyi oikein kauniisti ja komentelematta.

-Koeta saada Archie lähtemään mukaan, äiti pyysi. -Minä niin toivoisin, ettei hän 21-vuotissyntymäpäivänsä aattona istuisi takahuoneessa käymässä läpi kuitteja. On sentään ihana kesälauantai!

Lupasin yrittää ja menin Archien luo, joka oli tosiaankin teenjuonnin jälkeen mennyt takahuoneeseen tekemään paperitöitä. Kun kysyin, eikö hän tahtoisi lähteä tanssimaan, hän katsoi minua kuin vähämielistä.

-Mitä ihmettä minä siellä tekisin! hän puuskahti.

-Tanssisit, ehdotin. -Sitä muutkin siellä tekevät.

-Ei kiitos, sanoi Archie.

-Donaldkin lähtee, minä huomautin. -Ja Milly tulee! Ja Faith ja Dugald. Evaniakin minä kysyin, mutta hän menee partiokokoukseen.

Olen kauhean iloinen siitä, että Milly tulee, kuten ennen vanhaan, ja Donaldkin vaikuttaa iloiselta.

-No sittenhän teitä on jo kylliksi, Archie sanoi ja käänsi minulle selkänsä, aivan kuin vihjaten, että kuitit olivat huomattavasti kiinnostavampia kuin hänen viehättävä pikkusisarensa.

-Jos minä puhun Coran tulemaan mukaan, niin lähdetkö sinä sitten?

Minä ja suuri suuni! Aina välillä kuvittelen jo päässeeni tuosta kauheasta tavasta, että alan huomaamattani puhua ääneen sellaista, mitä itsekään huomaamatta mielessäni ajattelen.

Ainakin nyt sain Archien täyden mielenkiinnon. Hän kääntyi ja katsoi minua kuin ─ no, edelleen kuin vähämielistä.

-Mitä sinä höpiset?

-Minä vain ajattelin, sopersin hämmentyneenä.

-Älä tee sitä, sanoi Archie.

Ja sitten me aloimme yhtäkkiä molemmat nauraa. En edes muista, koska olen viimeksi kuullut Archien nauravan noin vapautuneesti.

-Tiedätkö sinä olevasi joskus vähän hupsu? Archie tiedusteli minulta, ja myönsin auliisti sen tietäväni. -No, hyvä on. Jos se on sinulle noin tärkeää, minä tulen. Mutta älä sekoita Coraa tähän.

En oikein tiedä, olisinko pahoillani vai en, kun Archie ei tahdo viedä Coraa tanssimaan. Nolo olen joka tapauksessa. Mutta lopulta on sittenkin hauska lähteä vähän ulos ─ ehkä minä vähitellen unohdan ulkona käymiseni Berliinissä. Ja nyt minun täytyy vaihtaa vaatteet ja laittautua!”


Heinäkuun 2. päivänä
”Tänään on Archien syntymäpäivä, hän tulee täysi-ikäiseksi. Vaikka on sunnuntai, herra Carson, joka on pankin lakimies ja asuu rouvineen meitä vastapäätä, tuli suoraan kirkosta päin meille mukanaan ne paperit, joista Archie taannoin puhui, ja Alice-täti ja Fergus-setä tulivat todistamaan allekirjoituksia. Archie omistaa nyt ’kamiinan savutorven’ tai ’myyntitiskin nurkan’, kuten hän ivaa, mutta joka tapauksessa hän on osakas, ei enää pelkästään isän palveluksessa.

-Minä toivon, Duncan, että sinä muistat antaa Archielle myös vapautta eikä vain vastuuta, äiti sanoi vakavasti. -Toisin kuin isäsi.

Sitä minäkin toivon! Archien kanssa isä ei koskaan suorastaan riitele, kuten aiemmin Stuartin kanssa, mutta kyllä minä näen aina Archien ilmeestä, jos hän on koettanut ehdottaa jotakin ja isä on sen torjunut. Sillä vaikka isä kyselikin Archien mielipiteitä tämän valmistuttua kauppakoulusta, hän on silti välillä kummallisen huono ottamaan neuvoja vastaan.

Kun nyt katsoin Archien ilmettä, en osannut sanoa siitä oikein mitään. Ellei hän olisi puhunut minulle tästä asiasta niin katkeraan sävyyn aiemmin, olisin saattanut uskoa, että hän suhtautuu levollisesti elämäänsä ja sen järjestymiseen. Mutta Archie osaa halutessaan olla näyttämättä tunteitaan.

Etukäteen Archie kieltäytyi minkäänlaisesta juhlinnasta, mutta Cora leipoi silti jo eilen valmiiksi kakun, sillä meidän perheessämme ei yksikään syntymäpäivä voi mennä ohi niin, ettei joku suvusta tule vierailulle, saati sitten täysi-ikäiseksi tuleminen.

Ja niin tietysti kävi, että melkein koko suku oli taas meillä onnittelemassa Archieta, ja myös Anne-täti ja Adam-setä tulivat käymään Ionan kanssa. Kuulemma Axel tulee piakkoin lomalle, kunhan suorittaa jonkun kesäkurssin ensin, ja tuo mukanaan ystävänsä, ilmeisesti sen saman, jonka luona oli jouluna. Se mahtaa olla hyvä ystävä! Minä en ilmeisesti ole enää mitään.

En tahtoisi kirjoittaa noin happamasti, mutta olen kai vain vähän väsynyt eilisen jäljiltä. Se vasta olikin ilta!

Me lähdimme matkaan isona hilpeänä seurueena. Dugald liittyi mukaan postin luota ja Milly linja-autoasemalta. Kaikenikäistä väkeä oli menossa tansseihin runsain mitoin, olivathan koulut loppuneet ja oli todella ihana kesäilta, kuten äiti oli sanonut.

Oli kauhea sääli, että Cora ei ollut mukana. Ellen olisi mennyt möläyttämään hänestä Archielle, olisin voinut viattomasti kysyäkin häntä jäämään meille yöksi, varsinkin nyt, kun tiedän, millainen hänen ’vapaa’ lauantai-iltapäivänsä ja sunnuntainsa kotona on. Hän olisi voinut hyvin pelastua yhdeltä sunnuntailta ─ äiti olisi soittanut naapuritilalle, jossa on puhelin, sieltä on ennenkin laitettu joku lapsista viemään sanaa MacRobeille silloin, jos Cora on jäänyt meille yöksi talvella huonon ilman tähden.

Ja samalla mietin, miltä Fannysta tuntuu jäädä aina kotiin. Tottahan hän voisi tulla mukaan, mutta hän ei tahdo, kun Stuart ei ole paikalla, ja minä uskon, että hän jännittää myös kuurouttaan. Kaikki eivät ymmärrä, että hän tuntee musiikin värinän ja pystyy tanssimaan, vaikka ei kuule.

Millyn läsnäolo ilahdutti minua kovasti. Olen jo pelännyt, että hän on hylännyt Donaldin kokonaan. Mutta jollakin tavalla muissa maailmoissa hän oli, ja minä aloin epäillä hänen tulleen yksinkertaisesti vain siksi, että saisi tanssia, viis siitä, kuka oli kavaljeeri.

Maksettuamme pääsymaksun tungeksimme ihmispaljoudessa sisään saliin, jonne oli tuotu lasipurkkeihin pieniä koivuja luomaan kesän tunnelmaa. Oli jotenkin järkyttävää muistella niitä monia iltoja, jotka vietimme aikoinaan siellä tanssitunneilla. Miten suuria ja traagisia tapahtumia niidenkin aikana muka koettiin! Onneksi en silloin tiennyt todellisesta tragiikasta.

Samassa tajusin, että ─ no, ehkä on liioittelua sanoa kohahduksen käyneen läpi salin. Mutta ei paljon puuttunutkaan. Archie oli nimittäin astunut meistä viimeisenä sisään.

Kotimatkalla Gordon virnisti, että jos Archie olisi kirjoittanut otsaansa sanat ’täysi-ikäinen naimaton vakavaraisen liikkeen nuorempi osakas’, asia ei kuulemma olisi voinut tulla enemmän selväksi. Ja Donald totesi tähän, että tansseihin tulleet tytöt muistuttivat hänestä radiovastaanottimia, joiden antennit nostetaan pystyyn, kun ohjelma alkaa.

Milly ilkimys puolestaan siteerasi jo salissa korvaani: ’On yleisesti tunnustettu totuus, että naimaton varakas mies tarvitsee välttämättä rinnalleen vaimon.’

-Ei Archie ole varakas! minä sähähdin, mutta Milly pujahti hihittäen tiehensä Donaldin kanssa, sillä ensimmäinen äänilevy alkoi soida.

Minä näin, että Archie katui jo tuloaan. Ja aloin ymmärtää, miksi hän oli ollut niin vastahakoinen lähtemään mukaan ylipäätään. Mutta se oli myöhäistä nyt, sillä hän oli paikalla, ja kaikki läsnäolevat tytöt ─ ainakin ne, jotka eivät olleet tulleet vakituisen seuralaisen kanssa ─ olivat todella aivan kuin sähköistyneitä.

Ensimmäisen levyn aikana Archie ei hakenut ketään, vaan puheli muutamien tuttaviensa kanssa. Mutta eihän hän voinut ruveta seisoskelemaan seinänvierillä tai piileskelemään puffetissa koko iltaa, kun oli kerran paikalle tullut. Niinpä hän seuraavien kappaleiden aikana haki niitä tyttöjä, jotka näyttivät vähiten tyrkyttävän itseään, mutta ei tanssinut kenenkään kanssa enempää kuin yhden tanssin.

-Sinun veljesi ei ole ollenkaan hullumpi, sanoi Jane Paton minulle harvinaisen suopeasti tanssittuaan Archien kanssa.

-Hämmästyttävää, että teidänkin perheessänne on sivistyneitä jäseniä, totesi Claire Buchanan päästyään osaksi samasta kunniasta.

Melkein toivoin, että Archie olisi tanssittanut myös Rona Munroa, jotta olisin kuullut hänen mielipiteensä (tai paremminkin hänen äitinsä mielipiteen), mutta niin alas Archie ei sentään vajonnut.

Samassa Maisie Armstrong tuli sisään. Hän oli sen verran myöhässä, että en voinut olla epäilemättä, oliko hän aikonut jäädä kotiin, mutta kiiruhtanut paikalle jonkun tiedotettua hänelle Archienkin olevan läsnä.

En tahdo, että päiväkirjani näkee minut ilkeänä panettelijana. Minä pidän Maisiesta, tämä on hauska ja kultainen, eikä tahdo pahaa kenellekään, ja olemme olleet ystäviä ensiluokalta lähtien. Mutta hän on myös hemmoteltu ja tottunut saamaan sen, mitä tahtoo.

Minä olin juuri tanssinut Hamish MacBriden kanssa ─ en aikonutkaan pysytellä vain Gordonin seurassa, ettei hän alkaisi kuvitella itsestään liikoja ja ettei kukaan muu alkaisi kuvitella mitään meistä ─ ja päätin levätä seuraavan tanssin ajan. Samalla voisin katsoa, mitä Maisie oikein tekisi, sillä eihän toki hän voisi mennä pyytämään Archieta tanssimaan ─ vai voisiko?

Ei, siihen Maisiekaan ei sentään ryhtynyt. Sen sijaan hän käveli salin halki suoraan minun ja Faithin luo, kietoi kätensä ympärilleni, suuteli minua poskelle kuin emme olisi tavanneet viimeksi eilen Armstrongin kaupalla, ja jäi sitten viereeni rupattelemaan suloisen herttaisesti, kuin olisin ollut hänen kaikkein rakkain ystävänsä, jonka hyvinvointi on hänelle tärkeintä maailmassa.

’Niin on, jos siltä näyttää.’ Faith loi minuun paljonpuhuvan katseen, ennen kuin lähti tanssimaan Dugaldin kanssa. Jokaisen salissa olijan täytyi nähdä, miten tavattoman läheisissä väleissä Maisie Armstrong on Flemingin tyttöjen kanssa, mikä tietysti tarkoittaa, että hän on hyvin pidetty koko perheessä, ja hyvin useinhan tällaisista perheystävyyksistä kehittyy syvempiäkin liittoja!

Tunsin olevani aivan puun ja kuoren välissä. Maisie on minun ystäväni, enkä tahtonut paeta hänen luotaan ─ mutta en todellakaan tahtonut myöskään antaa mitään väärää vaikutelmaa Archien vuoksi! Onneksi Gordon tuli hakemaan minua limonadille puffettiin. Koska Maisie ei tietysti voinut lähteä salista siltä varalta, että saisi Archielta tanssiinkutsun, hän ei seurannut meitä.

Mutta puffetissa limonadin ja hiekkahentusten ääressä Gordon tuli maininneeksi tavasta, jota ei ollut lauantaitansseissa vielä vuosi sitten, kun niissä viimeksi kävin.

On keksitty jotakin sellaista kuin naisten haku.

-Pastori Torran kuuluttaa sen kerran illassa, Gordon selitti. -Se on kuulemma hänen rouvansa keksintö. Tasa-arvoa ja sellaista.

Minä olin aivan tyrmistynyt. En ole koskaan elämässäni ajatellutkaan, että minä voisin pyytää ketään poikaa tanssimaan ─ paitsi tietysti omia veljiäni, ja tanssikurssilla muistan pyytäneeni Ted Coburnia, mutta eihän sellaista lasketa.

Ja sitten niskakiharoitani alkoi kutittaa. Ellen minä ollut kuullut tällaisesta tavasta, tuskin myöskään Archie!

Sanoin tämän Gordonille ja hypähdin pystyyn mennäkseni kertomaan Archielle, että tämä tietäisi pitää varansa. Mutta kun pääsimme sivuhuoneesta salin ovelle, pastori Torran astui juuri esiin ja kuulutti, että seuraavaan tanssiin saisivat hakea paria vain naiset.

No, siitä tuli vähän kiusallista. En voinut olla ajattelematta, että Stuart ─ ainakin entinen Stuart ─ olisi ottanut kaiken ilon irti siitä innosta, millä useampikin tyttö rynnisti lattian yli samaa kavaljeeria kohti. Mutta Archie ei selvästi tuntenut itseään millään tavalla imarrelluksi.

Turha kai sanoakaan, että Maisie ehti ensin, eikä Archiella ollut tietysti mitään pätevää syytä kieltäytyä tanssimasta hänen kanssaan.

-Kaunis pari, minä kuulin Edina MacMahonin sanovan lähelläni ─ hän ei kai huomannut, että olin siinä. -Onkohan tuossa jotakin enemmän?

-Tuskin kukaan hämmästyisi, vaikka olisi, Ethel MacLean vastasi hänelle. -Kaupat menisivät sievästi yhteen.

Sievästi yhteen! Nyt minua suututti. Isän kauppa ei taatusti saa mennä ’sievästi yhteen’ Malcolm-sedän kaupan kanssa!

En tiedä, toivoiko Gordon, että olisin pyytänyt häntä tanssimaan, mutta minä seisoin koko levyn ajan puffetin ovella kuin mikäkin vartiosotilas ja tuijotin Archieta ja Maisieta, jotka vilahtivat toisinaan näkyviin tanssivan joukon keskellä.

Musiikki loppui, suurin osa pareista palasi seinänvierille, vain muutama jäi keskilattialle odottamaan seuraavaa levyä. Minä näin, että Archie aikoi saattaa Maisien paikalleen ─ mutta Maisie ei liikahtanutkaan. Hän sanoi jotakin, kallisti veikeästi päätään ja piti kiinni Archiesta niin, että tämän olisi pitänyt suorastaan riuhtaista itsensä irti. Ja koska Archie käyttäytyy aina hienosti, hän ei voinut ruveta riuhtomaan. Niinpä uuden levyn pyörähtäessä käyntiin Archie ja Maisie tanssivat toisen tanssin.

Tarvitseeko minun sanoa, mitä tapahtui sen jälkeen? Maisie ei edelleenkään päästänyt irti Archiesta, joka ei edelleenkään voinut töytäistä tätä luotaan.

Faith ja Dugaldkin tulivat meidän luoksemme.

-Kolmas tanssi, sanoi Faith merkitsevästi. -Ai ai.

-Älä viitsi! minä puuskahdin. -Näethän sinä, ettei Arch tahtoisi!

-Kappas, sanoi Donald, joka ilmaantui paikalle Millyn kanssa, -Maisie on päättäväisempi kuin olisin osannut arvatakaan!

-Pelastakaa nyt hänet, joku! minä parahdin. Maisie ei päästäisi Archiesta irti ehkä koko iltana, ja kunhan olisi päästy niin pitkälle, hän järjestäisi kyllä asiat niin, että Archie olisi kihloissa ennen kuin tajuaisikaan. Minä tunnen Maisien.

-Minä menen, sanoi Gordon yhtäkkiä.

Ja hän todella meni lattian poikki, koputti Archieta olkapäähän ja sanoi jotakin. Ja koska hyvä tapa niin vaati, Maisien oli pakko päästää irti Archiesta ja siirtyä tanssimaan Gordonin kanssa.

Archie tuli meidän luoksemme ja näytti vauhkolta kuin kettu, jota koirat piirittävät.

-Täällä on kuuma, sanoi Dugald. -Mennään ulos tupakalle, Arch.

He läksivät niin nopeasti, että olivat jo kadonneet eteisen ovella tungeksivaan ihmisjoukkoon, ennen kuin tulin kysyneeksi Fayelta hämmästyneenä:

-Polttaako Dugald nykyään?

-Ei, Faith sanoi. -Eikä Archie!

Meitä alkoi naurattaa aivan hirveästi, emmekä olleet enää lainkaan hämmästyneitä, kun vähän ajan kuluttua Dugald palasi sisälle yksin ja kuiskasi meille kuin salaliittolaisille Archien päässeen ’livahtamaan turvallisesti tiehensä linjojen läpi ilman, että vihollinen havaitsi asiaa’.

En tiedä, mitä Maisie ajatteli tajutessaan jossakin vaiheessa, että Archie oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Enkä minä tiedä, olivatko äiti ja isä ihmetelleet ja kyselleet, kun Arch tupsahti kotiin yksin ja niin paljon ennen meitä. He olivat jalkeilla vielä, kun minä palasin Donaldin ja Faithin kanssa, mutta kysyivät silloin vain, oliko meillä ollut hauskaa.

-Minusta on mukavaa, kun veljeni on suosittu, Faith kuiskasi, kun pujahdimme yöpaitoihimme tyttöjen huoneessa varoen herättämästä Moiraa.

Onhan se tietysti hauskaa. Mutta minä pelkään, että aivan kuin siitä oli pelkkää harmia, että Stuart oli suosittu ja käytti sitä hyväkseen, siitäkin on pelkkää harmia, että Archie on suosittu eikä siedä asiaa.”

torstai 23. maaliskuuta 2017

38. Lakanapyykkiä

 
Seuraavina päivinä Grace todellakin tunsi vähitellen asettuvansa taloksi. Hänen päätään ei enää alkanut särkeä sisarusten mekastuksesta, ja hän istui sunnuntaina muun perheen kanssa tyytyväisenä jumalanpalveluksessa, vaikka Fort Williamin kirkko ei aivan vetänytkään vertoja Pietarinkirkolle, ja hän oppi taitavasti luovimaan tuttavien kysellessä matkasta.

Matkakuvat ja luonnokset olivat tosin edelleen pinoissa tyttöjen huoneen pöydällä, vaikka Moira valitti niistä joka päivä lukiessaan läksyjään, jolloin Grace napautti säännöllisesti, että eihän läksyjä pitänyt enää tähän aikaan lukukaudesta tulla. Samoin kamera lepäsi hyllyllä Gracen vuoteen yläpuolella koskemattomana, vaikka isä oli muutaman kerran kysynyt, halusiko Grace neuvoja kuvaamisessa.

-Kaikessa rauhassa, Gracie, äiti sanoi lempeästi, vaikkei tyttö ollut hiiskahtanut tälle mitään kummallisen ulkopuolisesta olostaan. -Kaikessa rauhassa.

Ja sitten äiti kyseli ystävällisesti jotakin matkasta, jotakin sellaista, mihin Gracesta oli mukava vastata, esimerkiksi italialaisesta joulusta tai pääsiäisestä Tirolissa. Ja jossakin välissä hän aina Donaldin tavoin sanoi Gracen kasvaneen ─ eikä Grace ollut varma, tarkoittiko hän vain pituutta.

Välttyäkseen järjestelemästä kuvia, mutta yhtä lailla joutumasta kahlituksi Faithin pitseihin tai lähtemästä tämän tuosta ulos ystävättärien tai Gordonin kanssa, Grace pyrki auttamaan taloustöissä minkä pystyi. Hän halusi toisaalta palauttaa vanhan välittömän ystävyytensä Coran kanssa, mutta oli samalla hämillään ja järkyttynyt kaikesta, mitä oli kuullut rouva Munron vihjailevan. Ja koska Grace oli käytännöllisesti katsoen vastuussa siitä, että Cora ylipäätään oli Koivurannassa, hän tunsi epämääräistä huonoa omaatuntoa.

-Sinä teit hienosti, kun otit illallistiskit hoitaaksesi, Archie sanoi eräänä iltana, kun Grace oli piipahtanut tämän huoneeseen lainaamaan luettavaa. Archie tapasi viedä huoneeseensa myymälään tulevat uutuuskirjojen mallikappaleet ja silmäillä niitä iltaisin ennen nukahtamista. -Cora pääsi lähtemään aiemmin.

-Sinä itsehän autat Coraa paljon, Grace sanoi viattomuutta tavoitellen.

-Hän on niin pieni ja hentoinen, että on kauheata katsoa, kun hän sinnikkäästi raahaa pyykkisaavia tai jauhosäkkiä, Archie sanoi. -Minulla on aina ollut hyvät käsivoimat, eivätkä ne syksyllä kainalosauvoja käyttäessä ainakaan huonontuneet. Ei minulle ole mikään ponnistus auttaa, ennen kuin hän teloo selkänsä. Ota tämä uusin Punainen neilikka, se on jännittävä.

Grace otti kirjan ja oli selaavinaan sitä, mutta vilkaisi Archieen sivun reunan yli. Veli vaikutti kuitenkin olevan entisellään ─ siis sillä tavalla entisellään kuin hän oli ollut viime syksystä ja Fannyn ja Stuartin kihlauksesta alkaen, oudon aikuisena ja hillittynä ja tarkasti katsottuna hiukan surumielisenä. Eikä Grace ollut havainnut myöskään Corassa mitään punastumisia tai silmien alasluonteja tai muita vapisevan sydämen merkkejä, kun tämä oli Archien kanssa tekemisissä. Ja olihan Archie sanonut, ettei ”viihtynyt lastenkamarissa”. Ja olisiko Archie puhunut elämän viheliäisyydestä, jos olisi elätellyt toiveita onnellisesta tulevaisuudesta?

Voi, kunpa hän ei olisi koskaan kuullut rouva Munron puheita!

Pari päivää myöhemmin Grace oli luvannut vaihtaa puhtaat lakanat vuoteisiin, jotta Cora saisi keskittyä pelkästään pyykinpesuun. Tyttö ehti pian katua jalomielisyyttään, sillä Koivurannassa tuntui olevan vuoteita aivan loppumaton määrä. Äiti oli onneksi naisyhdistyksen kokouksessa, eikä huomannut, miten epäkunnioittavana myttynä tyttö heitteli likaiset lakanat ja tyynynliinat alas rappusia sitä mukaa kun sai niitä irti ─ ne olisi tietysti pitänyt kääriä siististi ja viedä alas sylissä. Sen sijaan Faith todennäköisesti illan tullen vihjailisi jotakin Gracen sijaamien vuoteiden ja myllykuorman samankaltaisuudesta. Toisaalta Faith itse oli jo aamulla kadonnut Fannyn luo aikomattakaan auttaa urakassa, joten hänen olisi turha valittaa!

Päästessään entiseen vierashuoneeseen asti Gracen selkää ja käsivarsia särki pitkien lakanoiden pois ottamisesta ja puhtaiden sijaamisesta vuoteisiin epämiellyttävän kumarassa asennossa. Tyttö huomasi kaipaavansa itsekin sellaista herrasmiestä, joka säälisi hänen selkäänsä.

Vierashuone oli melkein yhtä siisti kuin jos se olisi entiseen tapaan ollut tyhjänä odottamassa yöpyjiä, sillä Archie piti tavaransa hallinnassa eikä levittäytynyt ympäriinsä sillä tavalla kuin Stuart kotona käydessään. Vuoteensakin veli oli sijannut melkein yhtä siististi kuin Brigitta oli tehnyt Berliinissä ─ hän ei ollut ilmeisesti muistanut, että tänään oli lakananvaihtopäivä.

Huokaisten Grace nosti päiväpeitteen sivuun, heitti täkin tuolille odottamaan ja veti lattialle täkkilakanan, pujotti sitten tyynyn pois tyynyliinasta ja tarttui lopulta aluslakanaan. Tyttö tiesi hyvin, että hänen olisi pitänyt kumartua vuoteen yli ja pujottaa kätensä patjan alle ja irrottaa lakana sievästi, eikä riuhtoa sitä vuoteen toiselta reunalta käsin, mutta hänen selkäänsä jomotti jo liiaksi. Niinpä hän vain kiskaisi lujasti toivoen saavansa lakanan irti.

Lakana todella irtosi patjasta ─ ja samalla jotakin lensi kolahtaen lattialle. Se oli pieni albumi, sellainen, johon mahtui vain yksi kuva sivulle, ja joka oli tarkoitettu kuljetettavaksi mukana taskussa tai käsilaukussa.

Grace ei ollut mikään Moira. Jos albumi olisi lattialle pudotessaan pysynyt kiinni, hän olisi ─ ehkä suurin ponnistuksin, mutta sittenkin ─ ehdottomasti ollut avaamatta sitä ja sen sijaan palauttanut sen nopeasti takaisin kätköpaikkaansa, joka näköjään oli ollut patjan ja vuoteen rungon välissä. Mutta kun albumi kolahti lattiaan selkämys edellä ja avautui, ei Grace saattanut sulkea silmiään kumartuessaan poimimaan sen ylös.

-Oh! häneltä pääsi.

Näitäkö kuvia Archie oli katsellut takahuoneessa?

Albumiin mahtui tusinan verran kuvia, ja ne kaikki esittivät Fannya. Grace toki näki heti, etteivät kuvat olleet uusia. Fanny oli niissä nuorempi kuin nyt, niiden täytyi olla kahden tai kolmen vuoden takaa, siltä ajalta, jolloin Fanny ja Archie olivat kulkeneet yhdessä, ajalta ennen kohtalokkaita tanssiaisia tohtorilassa, ajalta ennen Stuartin paluuta Amerikasta.

Grace arvasi kuvien laadusta, että Archie oli ottanut ne omalla taskukamerallaan. Mutta isä ei taatusti tiennyt, että hänen kehitysaineitaan oli käytetty niihin, eikä negatiiveja varmasti löytynyt alakerran kuvaamon arkistoista.

Ja siltikin kuvat olivat kauniita, äärettömän kauniita, kauniimpia kuin edes isä oli koskaan osannut ottaa! Niissä poseerasi nuori, suloinen tyttö kameralle, jonka takana selvästi oli hänelle hyvin tärkeä ihminen. Milloin kukkaniityllä, milloin laiturilla, milloin nojaamassa kotinsa porttiin. Aina iloisena, aina luottavaisesti ja avoimesti kameraan katsoen, aina kuvattuna mahdollisimman edullisesta kuvakulmasta, kuin kameran haltija olisi halunnut tehdä kaikkensa esitelläkseen mallinsa entistä viehättävämpänä.

Kyynelet tulvivat Gracen silmiin. Hän oli kokenut aikoinaan Archien ja Fannyn yhdessäolon lähinnä kiusallisena ja ärsyttävänä, koska oli tiennyt tuolloin Amerikassa olleen Stuartin myös pitävän Fannysta. Mutta nämä kuvat kertoivat aivan muusta: luottamuksesta, toiveikkuudesta, läheisyydestä.

Ja äkkiä Grace uskoi tajuavansa, mitä varten Archie oli satuttanut itsensä niin kipeästi, ettei tuntunut kahdessa vuodessa päässeen asian yli. Jos veli oli kokenut jotakin näin suurta ja kaunista, miten olisi voinutkaan!

Albumin viimeisellä sivulla olevan kuvan täytyi olla kaukolaukaisijalla otettu, sillä siinä oli mukana myös Archie ─ hänkin nykyistä nuorempana, toiveikkaana, iloisena. Archie piti Fannya kainalossaan ja katsoi alas tämä kasvoihin, ja Fanny katsoi ylös häneen, ja he hymyilivät toisilleen, ja Fannyn pikimustat kiharat ja Archien vaaleat hiuslaineet tuntuivat sopivan yhteen niin täydellisesti, ja…

Grace oli saada halvauksen, kun kuuli Coran huhuilevan häntä rappusten juurelta. Se nyt vielä puuttuisi, että Cora näkisi…

-Minä tuon pyykit! hän huusi, kahmaisi lattialle vedetyt vuodevaatteet syliinsä ja kävi heittämässä ne alas rappuja. -Sijaan vielä yhden vuoteen.

Palatessaan vierashuoneeseen Grace ryhtyi sijaamaan vuodetta, vaikka hänen kätensä vapisivat niin, ettei hän tahtonut saada lakanaa senkään vertaa suoraan kuin muissa huoneissa. Voi, mitä varten hän oli löytänyt albumin! Mitä varten Archie ei ollut muistanut, että lakanat vaihdettiin tänään, ja kätkenyt sitä muualle! Mitä varten hän oli nähnyt kuvat!

Ja eikö ollut kauhean väärin, jos Archie yhä haaveili Fannysta, joka oli kihloissa Stuartin kanssa? Jos Fannyn ja Archien ystävyys oli ollut jotakin noin suurta, noin kaunista, niin millaista se sitten oli Stuartin kanssa, kun Fanny oli tämän vuoksi lopulta torjunut Archien? Mitä sellaista Stuartissa oli Archieen verrattuna, että Fanny oli sen tähden noussut kapinaan vanhempiaan vastaan ja nyt tyytyi siihen, että Stuart oli kaukana etelässä ja Fannyn täytyi vain uskoa tämän todellakin muuttuneen, niin että nykyään Prinssi pääsi hyvinkin ”kaksi kadunkulmaa löytämättä uutta tyttöä”, kuten tohtorilan rouva MacKennalla oli ollut tapana sanoa.

Grace oli aina palvonut vanhinta veljeään, mutta nyt hän ei voinut olla ihmettelemättä, mitä Fanny oli oikein ajatellut, kun oli hylännyt Archien Stuartin tähden. Vai ─ saattoiko todella olla olemassa jotakin vielä suurempaa ja kauniimpaa kuin se, mikä näkyi näissä kuvissa, jotakin sellaista, jota hän ei kokemattomuudessaan osannut edes aavistaa?

Vasta kun puhtaaseen, raikkaalta tuoksuvaan lakanaan ilmestyi kuin taikaiskusta pari tummaa, pyöreää läikkää, Grace tajusi itkevänsä. Oliko hän kuvitellut sydämensä särkyneen Paulin tähden? Eiväthän ne muutamat hetket Berliinissä olleet yhtään mitään verrattuna siihen, mitä nämä kuvat kertoivat Fannysta ja Archiesta! Eihän hän voinut väittää tietävänsä yhtään mitään rakkaudesta! Oli totta, ettei hän ehkä koskaan selviäisi siitä järkytyksestä, minkä Paulin todellinen luonne oli aiheuttanut ─ mutta hänenkö sydämensä särkynyt? Archien oli, ja tällä oli siihen täysi oikeus!

Rauhoituttuaan ja saatuaan lakanan paikalleen Grace pysähtyi miettimään, mitä tekisi albumille. Hän ei voinut tietää tarkasti, missä se oli ollut ─ patjan allako, vai patjan ja vuoteen reunan välissä? Mihin hän sen laittaisi, ettei Archie tietäisi jonkun koskeneen siihen?

Grace päätyi työntämään albumin patjan alle toivoen parasta.

-Kylläpä se kesti, Cora sanoi, kun Grace ilmaantui alakertaan. -Minun pitää opettaa sinulle muutama niksi, joilla lakanan saa hetkessä paikalleen. Kotitalouskurssilla opetettiin.

-Kiitos, mielellään, Grace sanoi huolettomuutta tavoitellen.

Cora oli järjestänyt pyykinpesupaikan nurmikolle, sillä sää oli kaunis. Vastalauseita kuulematta Gracekin kietoi esiliinan eteensä ja meni auttamaan.

He rupattelivat niitä näitä ihanassa kesäauringossa. Lakana toisensa jälkeen tuli pestyksi ja huuhdelluksi ja levitetyksi kuivumaan koivujen väliin pingotetuille naruille. Gracen selkää ja käsivarsia särki entistä kauheammin pesemisestä ja vääntämisestä ja puhtaan veden kantamisesta, mutta hän puri hammasta, kun ei Corakaan kapeine hartioineen valittanut. Sitä paitsi hänen oli ajateltava Archieta. Olkoon rouva Munro oikeassa tai väärässä, mutta toista kertaa Grace ei antaisi kenenkään särkeä Archien sydäntä, ja sen asian varmistaminen vaati nyt kahdenkeskistä keskustelua Coran kanssa, eikä siihen olisi ehkä toista mahdollisuutta aivan pian!

Niinpä Grace alkoi johdattaa puhetta entisiin luokkatovereihin ja näiden nykyisiin tekemisiin.

-Mitä Jimmy Lynsey puuhaa nykyään? Grace tiedusteli ja suoristautui hetkeksi ristiselkäänsä pidellen.

-Hän pääsi mukaan eräälle kalastusalukselle, sanoi Cora iloisesti. -Se sopii hänelle. Jimmy ei ollut koskaan erityisen innokas koulunkävijä, kuten muistat.

-Tapaatko sinä häntä? Grace jatkoi viattomana.

Cora nauroi.

-Voi, en! Hän kulki talven Jane Patonin kanssa.

-Janen? huusi Grace. -Jimmy Lynsey? Eihän Jane ole koskaan katsonut häntä kahta kertaa!

-Voi, nyt hän kyllä katsoi ─ Jimmystä on kasvanut aika hauskannäköinen! Mutta hänen ja Janen väleihin tuli jotakin kärhämää ennen pääsiäistä, ja siitä pitäen Jane on ollut hapan kuin pahentunut silli. Cora väänsi huuhdellun tyynyliinan huolellisesti, löi sen auki ja meni ripustamaan narulle.

-Mutta etkö sinä tahtoisi Jimmyn seuraa? Grace palasi alkuperäiseen aiheeseen. Hän muisti, miten Cora oli kouluaikana pitänyt Jimmystä, ja jos niistä tunteista oli vähääkään jäljellä, Grace ei sallisi Archien edes katsoa Coran suuntaan, ettei taas kävisi huonosti.

Cora nauroi uudestaan.

-Älä ole hoopo, hän tokaisi. -En minä koskaan hänestä aivan tosissani välittänyt. Olin vain niin kiitollinen siitä, että edes joskus joku tahtoi minuakin saattaa.

-Hm, sanoi Grace. -Entä sitten joku muu?

-Kuka muu?

-Onko sinulla ketään?

-Kylläpä sinä nyt utelet! Cora pyyhkäisi sivuun pari kiiltävää ruskeaa suortuvaa, jotka olivat karanneet esiin huivin alta. Hänen tukkansa valui pitkällä palmikolla alas selkään. -Ei tietystikään ole.

-Miten niin ei ”tietystikään”?

-Grace Fleming, missä välissä sinä luulet minun pitävän seuraa kenenkään kanssa? Lähden aamulla anivarhain kävelemään kaupunkiin, jotta ehdin laittamaan teille aamiaista, ja palaan illallistiskien jälkeen. Minun täytyy nukkuakin joskus!

Grace tunsi piston sydämessään. Vähän aikaa hän oli kuvitellut, että he olivat taas Coran kanssa toverit, kuten koulussa ─ mutta nyt tämä jälleen aivan kuin näytti hänelle hänen paikkansa. Ja hulluinta oli se, että viittaus aamiaiseen ja illallistiskeihin sai Gracen tuntemaan itsensä jotenkin alemman kerroksen väeksi. Miksei hän laittanut aamiaistaan itse, kuten Archie keitti teen?

-Onhan sinulla vapaa lauantai-iltapäivä ja sunnuntai, hän kuitenkin huomautti.

-Vapaa? toisti Cora, ja nyt hänen äänensä ei ollut iloinen. -Silloin äiti kostaa sen, että viikot ”huitelen ties missä maailmalla haaskaamassa aikaani turhuuksiin”.

-Mihin turhuuksiin! puuskahti Grace. -Eivätkö vanhempasi ole iloisia, kun sinulla on työtä?

-Eivät, sanoi Cora vavahtavalla äänellä. -Tarkoitan: eivät siitä pitäen, kun menin kotiin ensimmäisen työviikon jälkeen, ja heille selvisi, että isäsi maksaa puolet palkastani tilille pankkiin ja että minä tuon kotiin siis vain puolet. Minun isäni meni pankkiin heti seuraavana maanantaina vaatimaan, että rahat pitää antaa hänelle, kun minä olen alaikäinen.

-Sinun rahasiko? Grace puuskahti järkyttyneenä, vaikkei asian olisi pitänyt hämmästyttää häntä sen perusteella, mitä hän oli vuosien mittaan Coran isästä kuullut.

-Tietenkin. Hehän elättävät minut! Mutta pankissa hänelle sanottiin, että tili ei ole minun nimissäni, vaan sinun isäsi, vaikka minulla onkin siihen rajoittamaton käyttöoikeus, niin ettei minun isälläni ole sen kanssa mitään tekoa.

-Oh, sanoi Grace vavahtaen ylpeydestä. Miten isä oli osannut suunnitella asian niin viisaasti, aivan kuin olisi arvannut, mitä Coran isä tekisi!

-Isä oli… juonut koko viikonlopun, Cora mutisi ja tuijotti syvälle pesusaaviin. -Ja kuultuaan pankista, ettei pääsisi käsiksi oman tyttärensä rahoihin, hän raivostui. Ja hän tuli tänne.

-Tänne? Grace toisti, ja nyt hän vavahti aivan jostakin muusta syystä. Hän tiesi, että herra MacRob saattoi olla juopuneena väkivaltainen.

-Eivätkö vanhempasi ole kertoneet? Cora katsoi häneen ruskeilla silmillään, jotka olivat hiukan liian kirkkaat.

-Mitä tapahtui? Grace oli aivan ymmällään siitä, että hänen lähdettyään unelmiensa matkalle Cora oli joutunut sietämään tällaista.

-Isä tuli tänne, tai siis myymälän puolelle, ja… hän syytti sinun isääsi varkaaksi ja ─ voi Grace, hän sanoi kaikkea kamalaa, se kuului sisään asti! Ja sitten hän kävi sinun isäsi kimppuun.

-Kimppuun? huusi Grace kauhuissaan.

-Niin. Cora räpytteli silmiään. -Me kuulimme vain ensin isän karjumisen ja sitten rysähdyksen ja huutoa ─ emme tietysti tienneet, mitä tapahtui, sillä äitisi ei antanut Faithin ja minun mennä lähellekään väliovea. Jollei Archie olisi ollut takahuoneessa…

-Archie? Mutta eikö hänen jalkansa ollut silloin vielä kipsissä?

-Oli, mutta hän oli takahuoneessa tekemässä paperitöitä, enkä minä tiedä, miten hän pääsi sieltä niin nopeasti kainalosauvojensa kanssa myymälään, mutta myöhemmin hän vain sanoi, ettei hänen nyrkkejään ollut kukaan kipsannut, ja että onneksi siinä oli hän eikä Stuart, jonka kädet olivat silloin vielä niin arat tulipalon jäljiltä…

Kesken tämän kauhean kertomuksen Grace tunsi aivan sopimatonta halua nauraa ääneen. Jos rouva Munro olikin niin varma siitä, että Koivurannassa oli kehittymässä epäsäätyinen romanssi, se ei alkanut kovin hyvin, jos Archie ensimmäiseksi antoi selkään oletetulle tulevalle apelleen!

-Sinun isäsi on kauhean hieno, Cora jatkoi hiljaisemmalla äänellä. -Hän ei soittanut poliisia, vaikka se olisi ollut enemmän kuin oikeutettua, sillä tavaroita meni rikki ja hänen nenästään vuosi veri ja Archie taisi satuttaa kipeän jalkansa, sillä hän oli aika kalpea sen illan ja tohtori tuli käymään. Mutta minä olisin kuollut häpeästä, jos Janen isä olisi tullut tänne ja saanut tietää kaiken.

-Minä voin kuvitella, Grace mutisi. Hän tiesi, ettei konstaapeli Paton ottanut vaikenemisvelvollisuutta aina niin tosissaan.

-Sinun isäsi vain heitti minun isäni ulos, ja tämä alkoi olla laskuhumalassa ja todella lähti. Mutta sinun vanhempasi eivät päästäneet minua kotiin viikkoon, eivät ennen kuin… ennen kuin sinun isäsi oli käynyt meillä ”tarkastamassa tilanteen”, kuten hän sanoi. Ja kai minun isäni ymmärsi sen verran hävetä, että on sen jälkeen ollut kutakuinkin ihmisiksi, mutta ei hän unohtanut ole.

Grace ei tiennyt, mitä olisi sanonut.

-Niin että usko minua, Grace: työpäivät täällä teillä ovat puhdasta lepoa verrattuina viikonloppuihin kotona. Cora keskittyi hankaamaan lakanaa pyykkilautaan kaikin voimin.

-Niin mutta eihän äitisi kai sunnuntaina laita sinua työtä tekemään! Grace huudahti.

-Oh, kyllä vain! Hän vetoaa siihen, että sapattina saa nostaa härän kaivosta. Ja meillä tuntuu olevan loppumaton määrä härkiä.

Grace huokasi. Hän ei oikein tiennyt, mitä ajatella. Äiti oli vaikuttanut oudon ymmärtäväiseltä käytyään tapaamassa Coran äitiä edellisenä syksynä, ja tavallaan Grace nyt kyllä käsitti, minkä tähden. Mutta mitä varten Coran vanhemmat siltikin saivat kiusata häntä loppumattomiin! Miksei hänen äitinsä voinut puolustaa häntä hänen isäänsä vastaan?

-No, mutta kyllä sinä löydät vielä jonkun, Grace jatkoi sinnikkäästi ja vilkaisi Coraan. -Näethän sinä täälläkin ihmisiä!

-Minä olen piika, älä unohda sitä, Cora sanoi ja roiskautti huuhteluvettä Gracen päälle. -Ja sinä talon tytär! Niin että pidä sinä vain huoli omasta seurastasi.

Grace roiskautti vuorostaan saippuavettä Coran päälle, ja sen jälkeen he kikattivat kuin pikkutytöt.

Mutta kun Grace sinä iltana oli menossa nukkumaan, Archie odotti häntä vierashuoneen ovella.

-Kuka on vaihtanut lakanat? veli kysyi matalalla äänellä. -Corako?

Grace koetti epätoivoisesti näyttää hämmästyneeltä. Onneton albumi! Archie oli huomannut, että siihen oli koskettu.

-Lakanat? Minä! Etkö sinä huomaa rypyistä? hän ilmoitti kepeyttä tavoitellen. -Miten niin?

Archie katsoi häntä pitkään.

-Ei mitään, veli sitten sanoi. -Ei yhtään mitään.

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

37. Ajatuksia luumukiisselistä

 
-Mitä hän tietää? Archie kysyi ja viittasi päällään oven suuntaan. -Gordon siis. Berliinistä.

-Ei yhtään mitään, Grace mutisi. -Minä olen ollut vähän… laiska kirjoittamaan.

-Hm, sanoi Archie miettiväisesti. -Entä se toinen sankari? Barclayn poika.

-Älä viitsi!

-Hm, sanoi Archie uudelleen. Sitten hän oli hetken hiljaa, kuin harkiten sanojaan, ennen kuin jatkoi: -Mene nyt, ennen kuin Moira halkeaa. Hän tahtoo nähdä, polvistuuko Gordie sinut tavatessaan ja kosii.

-Arch!

Veli iski silmää.

-Jos sinä haluat, minä voin tulla tuomaan astiat tiskiin samassa ovenavauksessa, hän sanoi. -Noin niin kuin sinun tukenasi.

Hullua kyllä, Gracesta tuntui mukavan turvalliselta, että Archie todella otti kuppinsa ja lautasensa ja avasi oven juuri, kun Moira aikoi iskeä siihen koko nyrkillään.

-Ei ole tarpeen kaataa seinää, Moira, me emme ole kuuroja. Eikö sinulla ole läksyjä luettavana?

-Ei näin lähellä tutkintoa ole enää läksyjä, mutisi Moira äänellä, joka kieli päinvastaista. Hänen kirkkaat silmänsä vilkkuivat uteliaina Gracesta ulko-ovelle.

-Jaha, hyvä niin, sanoi Archie ja tarttui Moiraa niskasta otteella, joka sai tämän kirkaisemaan, -silloin sinä joudat hyvin mennä auttamaan Coraa tiskeissä.

-Mutta minä tahdon…

-Sinä tahdot auttaa, eikö niin? Sepä on mukava kuulla.

Rautaisella otteella Archie kuljetti Moiran edellään eteisen läpi keittiöön ja sulki oven perässään. Grace oli hänelle kiitollinen, vaikka äkkiä häntä ujostutti.

-Siinä sinä nyt sitten olet, sanoi Gordon.

-Niin olen, myönsi Grace, mikä eittämättä kuulosti hiukan typerältä. Ilmeisesti Gordon ajatteli samoin, koska naurahti.

He seisoivat eteisessä kuin ventovieraat ja katselivat toisiaan. Jos Grace oli aiemmin päivällä tarkistanut ulkoasunsa tuntiessaan tapaavansa ystävättärensä kuin ensi kertaa, nyt hän huomasi olevansa iloinen siitä, että oli pukeutunut sievään röyhelökauluksiseen leninkiin, koska tiesi Gordonin pitävän naisellisesti pukeutuvista tytöistä.

Niin kuin sillä nyt olisi ollut mitään väliä, mistä Gordon piti!

-Kas, Gordon! Äiti ilmestyi olohuoneesta. -Tuleeko teiltä muita?

-Tulee kyllä, Betty-täti, Gordon sanoi. -Mutta minä livahdin tänne etuajassa kysymään, lähtisikö Grace hetkeksi ulos.

-Älä vie häntä kauas, minä luulen, että tänne saapuu runsaasti väkeä häntä tapaamaan.

-En toki. Näyttäisin hänelle vain rakennustyömaata.

-Mutta onko se turvallista?

-En minä laita häntä kiipeämään rakennustelineille, Betty-täti, Gordon sanoi ja virnisti. -Tontille saa mennä, kunhan pysyy aidatun alueen ulkopuolella.

-Menkää sitten, sanoi äiti ja nyökkäsi hymyillen.

Grace lähti puoleksi vastentahtoisesti. Häntä ei erityisemmin miellyttänyt olla kuin joku paketti, jota kuljetettiin tällä tavoin edestakaisin ilman, että sen omaa mielipidettä olisi kysytty. Eikä hän tosiaankaan tahtonut muistella, kenen toisen nuoren miehen kanssa oli viimeksi käynyt kävelyllä.

Sillä hänen oli tunnustettava itselleen, että Gordonista saattoi jo käyttää nimitystä ”nuori mies”. Jos oli Grace kasvanut talven aikana, oli myös Gordon.

He kävelivät pihan halki ja ulos portista ja tohtorilan portille sanomatta sanaakaan, ja tällä kerralla se tuntui Gracesta jotenkin kiusalliselta. Hyvä tavaton, Gordon oli ollut lapsuudesta saakka hänen paras ystävänsä! Mitä varten he nyt käyttäytyivät, kuin heidät olisi vasta juuri esitelty?

-Voimmeko me todella mennä sisään? Grace kysyi hämillään, kun Gordon avasi portin.

-Tuohon aitaan asti kyllä. Isä laitatti sen, kun Torq ja sinun nuorin veljesi olivat kokeilleet eräänä iltana työmiesten lähdettyä, saisivatko he kaivinkoneen käyntiin.

Grace tirskahti. Ja äkkiä tuntui aivan luontevalta, että Gordon oli siinä, katsoi häneen mustilla silmillään ja hymyili tyytyväisenä saatuaan hänet nauramaan.

He kiersivät aidatun alueen ympäri, katselivat kohoavia seinämiä, ja Gordon kertoi, millainen talosta tulisi. Hänelle Grace ei viitsinyt ihmetellä sen kokoa, vaikka itsekseen edelleen miettikin, mitä MacDonaldit tekisivät kaikilla näillä huoneilla, kun Fanny menisi Stuartin kanssa naimisiin ja muuttaisi pois, ja kun Gordon lähtisi opiskelemaan ja muuttaisi pois, ja sitten muutaman vuoden sisällä Gus ja Torquil myös.

-Miltä tuntuu olla kotona? Gordon kysyi, kun he olivat kiertäneet koko työmaan ja istuutuneet puhelemaan suurille kiville raja-aidan lähellä.

Grace epäröi hetken.

-Minusta tuntuu, kuin olisin luumu, hän sitten tunnusti. Kuluneen vuorokauden aikana tyttö oli miettinyt outoa, vieraantunutta oloaan, ja päätynyt lopulta tähän vertaukseen.

-Luumu? toisti Gordon. -Mitä sinä höpiset?

-Muistathan sinä, millaista luumukiisseliä rouva Wallace teki ─ sellaista samettisen pehmeätä, jossa oli mukana kokonaisia luumuja. Grace nuolaisi vaistomaisesti huuliaan. -Minusta tuntuu, kuin olisin luumu. Olen ollut kotona eli kiisselissä täysin tyytyväisenä, minulla oli siellä oma tilani ja olin asettunut mukavasti aloilleni. Mutta sitten minä lähdin matkalle, pois kiisselikulhosta, ja sillä aikaa koloni kiisselissä on valunut hiljalleen täyteen. Kun minä nyt yritän palata kulhoon, jään vain pinnalle kellumaan, enkä löydä omaa paikkaani!

Gordon purskahti nauruun.

-On oikeastaan vahinko, ettei naisesta voi tulla pappia, hän virnisti. -Olisi virkistävää vaihtelua kuulla tuollaisia luumukiisselivertauksia saarnastuolista kirkkoherran kuluneiden fraasien sijaan!

-Älä viitsi, tuhahti Grace. -Minä olen tosissani! Minä en löydä enää paikkaani täällä. Kaikki on niin… outoa.

-Talvi on pitkä aika olla poissa, Gordon myönsi vakavoituen. -Ja sinä olet varmaan nähnyt ja kokenut kaikenlaista.

Grace värähti ja päätti, ettei antaisi keskustelun liukua noihin kokemuksiin.

-Miltä sinusta tuntuu, kun koulu kohta loppuu? hän kiiruhti kysymään.

-Oudolta ja hyvältä, sanoi Gordon. -Vihdoinkin siitä pääsee.

-Minä luulin, että sinä pidät koulusta!

-Ehkä niin, mutta viime talvi oli kaikkineen aika sietämätön, kun sinä et ollut täällä.

-Äh, sanoi Grace, -mitä minä mihinkään liityn!

Hän tajusi jo ennen kuin sai lauseen loppuun, että se kuulosti siltä, kuin hän olisi hakenut kohteliaisuuksia. Ja valitettavasti Gordon käsitti sen juuri sillä tavalla.

-Sinä liityt kaikkeen, poika vastasi, katseli käsiään ja punastui vähän. -Sinä lupasit muistaakseni lähtiessäsi kirjoittaa.

-Piti… piti kirjoittaa niin monille, Grace mumisi, ennen kuin havaitsi, miltä tämä lause kuulosti. Hyvät ihmiset, hän ei osannut enää puhuakaan!

-Vai niin, sanoi Gordon kuivasti. -Epäilemättä.

He istuivat hetken uuden kiusallisen hiljaisuuden vallitessa. Sitten Grace rykäisi.

-Minne sinä haet lukioon? hän kysyi kuulostaen aivan ystävälliseltä sukulaistädiltä.

-En minnekään.

-Mitä? Grace rypisti kulmiaan. -Et kai sinä aio olla kuin Maisie, joka vain on! Vai odotatko sinäkin elättäjää itsellesi?

-Älä ole idiootti, Gordon tuhahti. -Minä olen jo sisällä.

-Mitä sinä puhut? Sinähän käyt vielä koulua täällä!

-Kirjauduin talvella Heriotiin ennakkotodistuksella.

-Mitä järkeä siinä on? Ethän sinä voi aloittaa ennen syksyä!

-Minä olen aloittanut jo. Rupesin lukemaan heti talvella, ja piipahdan tekemässä ensimmäiset kokeet saman tien, kun saan päästötodistuksen. Jos kaikki käy hyvin, suoritan koko lukiokurssin ensi kevääseen mennessä ja voin hakea saman tien lääketieteelliseen.

Grace aukoi ja sulki suutaan.

-Mutta miten ─ miten se käy ─ miten sinä osallistut tunneille sellaista tahtia!

-Minä luen kotona, Gordon sanoi kärsivällisesti. -Etäoppilaana. Ja käyn tenttimässä sitä mukaa kuin olen valmis. Käsitätkö?

-Oh, mutisi Grace. -Mutta miksi?

Gordon työnsi kätensä syvälle housuntaskuihin, kuten hänellä oli ennenkin ollut tapana.

-Minä olen koko elämäni kärsinyt siitä, että olen syntynyt tammikuun toisena päivänä, hän sanoi. -Neljäkymmentäkahdeksan surkeaa tuntia tekee minut muka esimerkiksi sinua vuotta nuoremmaksi, vaikka meillä on ikäeroa vain pari kuukautta! Nyt minä aion ottaa sen kiinni.

-Mutta eikö se ole kauhean raskasta? Grace kysyi, vieläkin hämmentyneenä. -Jos sinä olet jo lukenut lukiokurssia samalla kun viimeistä kansakoulukurssia!

-On tietysti. Mutta mitäpä minä olisin täällä muutakaan tehnyt viime kuukausina. Gordon vilkaisi häneen mustien kulmiensa alta. -Jos olisit kirjoittanut, olisin kertonut tästä, mutta en viitsinyt itse lähettää yhä uusia kirjeitä, joiden perillemenostakaan en ollut varma, kun en saanut vastauksia.

Grace punastui vähän. Istuessaan kotoisasti siinä, auringon lämmittämällä kivellä rakennustyömaan ääressä, Koivuranta selkänsä takana, hän ihmetteli itsekin, mitä varten ei ollut kirjoittanut. Mikä Gordonin kirjeissä oli häntä niin suuresti onnistunut ärsyttämään?

Vaikka kyllähän hän tiesi. Ei hän ollut ärsyyntynyt niinkään Gordonin kirjeistä kuin siitä, ettei Axel kirjoittanut. Ja sitten oli ilmestynyt Paul ja…

-Mooret tulevat, Grace huudahti helpottuneena nähdessään Charlie-sedän auton ajavan katua pitkin Koivurannan eteen. -Meidän pitää mennä.

Gordon avasi suunsa kuin sanoakseen jotakin, mutta vaikeni ja nousi kuuliaisesti ylös.

-Hyvä tavaton, huudahti Rose-täti, kun he kohtasivat Koivurannan pihalla, -minä en matkusta enää koskaan! Kolmen ihmisen matkatavaroiden purkaminen on pahempaa kuin lopputentti yliopistossa. Sinä näyt onneksi kotiutuneen vikkelämmin, Gracie kulta.

Grace hymyili kuuliaisesti. Ilmeisesti Rose-täti oletti, että kun hän oli tullut portista Gordonin seurassa, hänen sydämensä ei olisikaan enää särkynyt, eikä mitään ”sukurasitusta” tarvitsisi pelätä.

Äiti kiiruhti ulos syleilemään Rose-tätiä, aivan kuin he eivät olisi viimeksi tavanneet edellisenä iltapäivänä asemalla, ja Milly pujotti kätensä Gracen kainaloon ja rupatteli iloisesti siitä, miten oikeastaan oli ollut hauska tulla kotiin, ja miten hän oli löytänyt lehdestä parinkin tanssiopiston ilmoitukset.

Sinä iltana, kuten niin usein aiemminkin, Koivurannan vanhat seinät tuntuivat pullistelevan siitä väkimäärästä, joka vaelsi sisään ja ulos. Grace ymmärsi kyllä hyvin, etteivät monetkaan kaupunkilaiset tulleet vain ihmettelemään sitä, että kuusitoistavuotias ─ tai oikeastaan kuusitoista- ja puolivuotias ─ tyttö oli palannut ulkomailta, vaan käyttivät tilaisuutta hyväkseen päästäkseen kurkistelemaan kirjakaupan ”sisän puolelle”.

Jossakin vaiheessa Grace käsitti myös, että Cora, joka ei ollut tähänastisessa elämässään kiinnostanut ketään, ei aina edes omia vanhempiaan, oli yhtäkkiä monien uteliaisuuden kohde.

-Sano minun sanoneen, Murdag MacRob on pelannut korttinsa taitavasti tytön suhteen, Grace kuuli rouva Munron mutisevan rouva Cairnille.

-Mitä sinä tarkoitat, Geraldine? tämä kysyi hämmästyneenä.

Rouva Munro naurahti tietävästi.

-Archibald Fleming on erinomainen saalis. Aikamoinen nousu tytölle siitä surkeasta mökistä kauppiaan rouvaksi. Ian MacRob saa heittää hyvästit rahahuolilleen.

Grace oli kuulemastaan niin järkyttynyt, ettei tajunnut edes hymyillä itsekseen rouva Munron kuvitelmalle kirjakaupan huolettomasta taloustilanteesta.

-Niin mutta eiväthän he… sopersi rouva Cairn.

-Oh, sanoi rouva Munro ja pyöritteli silmiään, -syvissä vesissä, Debbie! Tyttö on ollut täällä kuulemma yötäkin.

-Tietysti, kovilla pakkasilla tai huonolla ilmalla! MacRobien tilalle on pitkä kävellä, kun linja-auto ei aja sitä kautta.

-No, MacRobit taatusti laskevat sen varaan, että nuori Archie on kasvatettu korjaamaan jälkensä. Hän ei jättäisi sitä tehtävää jollekin muulle.

Ja rouva Munro loi merkitsevän katseen ulko-ovelle, josta Sean Ramsay juuri astui sisään perheineen.

Grace parka kiiruhti äidin kutsusta uusia vieraita vastaan, syleili Eliza-tätiä, vastaili sopivan ympäripyöreästi kysymyksiin matkasta ja kehotti vieraita käyttämään hyväkseen keittiöön katettua teepöytää. Ja sitten saapuivat Barclayt apteekilta, ja hiukan hämillään Grace tervehti Anne-tätiä ja Adam-setää ja Ionaa ja vastaili jälleen sopivan ympäripyöreästi kysymyksiin ja sai jopa itse kysyttyä kohteliaasti, miten Axel viihtyi St. Andrewsissa.

Glen Longistakin tultiin, jopa isoisä ja isoäiti olivat jaksaneet lähteä, ja Grace kulki sukulaisten sylistä syliin. Isoisä sujautti hänen käteensä setelin kuiskaten, että matkan jälkeen taloustilanne oli usein vähän epävakaa, ja isoäiti taputti hänen poskeaan ja huokasi, että hän oli kovasti kasvanut. Rob-eno lupasi tulla jonakin päivänä katsomaan rauhassa kaikkia Gracen kuvia matkalta, ja Annie-täti sanoi toivovansa, ettei hän ollut nyt niin maailmaanmielistynyt, ettei koti enää kelpaisikaan hänelle, ja Jennie-täti pyysi häntä pian käymään, sillä lapset odottivat kovasti saavansa esitellä hänelle uudet kissanpennut.

Kaiken tämän hälinän keskellä Grace huomasi tarkkailevansa Coraa. Tämä oli jäänyt illaksi hoitamaan tarjoilun ja ─ niin, hän jäisi yöksi äidin työhuoneen vuodesohvaan. Tietysti se oli järkevää, koska vieraita olisi myöhään. Oliko siinä jotakin väärää? Oliko Cora samanlainen kuin Maisie, joka koetti hurmata Archien? Entä jos olikin, mitä pahaa siinä lopulta olisi? Mitä varten Gracen mieleenkään ei ollut tullut mitään sellaista? Miksi sen olisi pitänyt tulla hänen mieleensä? Mutta Cora oli ollut aiemmin kovasti mieltynyt Jimmy Lynseyyn. Entä nyt?

Ja kaiken tämän keskellä Grace parka muisti, mitä Cora oli joskus sanonut: että tämä koettaisi päästä kotoaan mahdollisimman pian, ja että kyllä tiesi, miten naimisiin pääsi hyvin nopeasti.

Archie näkyi istuvan ulkona pihalla ja rupattelevan Dugald Farlanen ja Gowan MacMahonin kanssa, kun taas Cora puuhaili keittiössä punaposkisena ja selvästi iloiten siitä, että teepöytä oli runsas ja kauniisti katettu, ja että Bobby-täti muka uhkaili houkuttelevansa hänet töihin kahvilaan, kun hän oli niin hyvä leipomaan, ja äiti näytti tyytyväiseltä. Ei mikään ilme tai ele vihjannut, että Cora olisi koettanut ”pelata kortteja” tai ”laskea jonkin varaan”. Hän oli oppinut paljon talven aikana, ja oli hyvillään saadessaan olla hyödyksi.

Mutta sitten Cora lähti pajukorin kanssa kokoamaan sinne tänne jääneitä likaisia astioita tiskiä varten, ja kun hän pääsi ulos ja kori oli jo täynnä ja painava, Archie nousi kuin maailman luonnollisimpana asiana, otti raskaan korin ja kantoi sen Coran puolesta keittiöön. Ja Gracen ei tarvinnut edes katsoa rouva Munroon tietääkseen, että tämä kohotti merkitsevästi kulmakarvojaan rouva Cairn-paralle, joka ei ollut päässyt pakoon, sillä istumapaikat olivat kaikkialla täynnä.

Tohtorilan väki oli saapunut jo varhaisessa vaiheessa, mutta Fanny oli vetäytynyt heti Faithin seuraan. Moira oli jo tiedottanut Gracelle, että ”Fanny ei juuri viitsi käydä meillä Archien tähden, niin että Faith käy aina siellä, mutta tänään hänen on pakko tulla”. Jos Archie kerran vielä suri Fannyn tähden, miten hän voisi mieltyä Coraan ─ mutta eikö olisi parempikin, jos…

-Halloo, huusi Maisie ja heilutti kättään Gracen kasvojen edessä, -missä sinä olet?

Grace naurahti ja koetti taas keskittyä kuuntelemaan Janen selostusta Kylen kuulumisista poliisikoulussa. Tyttölauma oli asettunut muun tilan puutteessa istumaan yläkerran rappusille, vaikka Maisie olisi kyllä mieluummin kuulemma mennyt ulos, eikä Grace ollenkaan ihmetellyt, minkä tähden. Eikö Maisieta yhtään hävettänyt tuollainen itsensä tyrkyttäminen? Tämähän oli heillä tänään jo toisen kerran. Mitä äiti olikaan sanonut siitä, että Archie kuvitteli jonkun tulevan hakemaan hänet kotoa!

Grace oikaisi varovasti jalkojaan, jotka tahtoivat puutua huonossa asennossa portailla istuessa. Mutta jollakin hupsulla tavalla hänestä oli silti turvallista olla siinä vanhojen ystävien keskellä, kuulla yläkerrasta pikkulasten järjestämä hirvittävä metakka ja alakerrasta aikuisten puheensorina. Tuntui, kuin hän olisi yhtäkkiä ollut jälleen pikkutyttö ja koko maailma turvallinen ja aina joku valmiina pitämään hänestä huolta.

Ehkä kestäisi vielä jonkin aikaa, ennen kuin hän löytäisi taas oman kolonsa kotoisassa luumukiisselissä. Mutta rouva Wallacen kiisseli oli ollut niin pehmeää, että luumut lopulta upposivat sinne, ehkä hitaasti, mutta sittenkin. Aina.